Oikeustiede:merisotasaalisoikeus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Eriasteista laivojen laitonta ja laillista kaappaamista on esiintynyt kautta merenkulun historian, ja erityisesti merirosvoutta koskevaa oikeutta tunnetaan jo roomalaista oikeutta edeltävältä ajalta. Lailliseen kaapparitoimintaan oikeuttavia represessalikirjeitä on säilynyt ainakin 1200-luvulta saakka, ja noin 1400-luvulta peräisin oleva merioikeuskokoelma Consolato del mar sisältää jo verrattain eheät yleiset oikeusohjeet kaappauksen toteuttamisesta. Varsinaiset priisioikeuden kansainväliset yleisperiaatteet muotoutuivat kuitenkin 1600-luvulla, jolloin merisotasaalisasiat levisivät maailmanlaajuisiksi kauppamerenkulun ja eurooppalaisten siirtomaajärjestelmien myötä. Merisotasaalisoikeuden "kukoistuskausi" koettiin noin 1753–1856, eli seitsenvuotisesta sodasta Krimin sodan loppuun. Kun kaapparien käyttö kiellettiin vuoden 1856 Pariisin julistuksella, alkoi myös merisotasaalisoikeuden hiljattainen väistyminen. Silti vielä molemmissa maailmansodissa kaikilla merivalloilla oli käytössään senaikaisiin oloihin sopeutetut priisioikeusjärjestelmänsä.

Aavalla merellä tapahtuvaa saaliinottoa koski tyypillisesti rinnakkain joukko sekä kansallisia että kansainvälisiä, usein tapaoikeudellisia mutta 1600-luvulta alkaen yhä enemmän valtiosopimuksin vahvistettuja oikeussääntöjä. Kansainvälisen saalisoikeuden keskeisin perusperiaate oli, että kaikki kaappaukset oli tuotava tutkittavaksi asianmukaiseen suvereenin vallan perustamaan merisotasaalistuomioistuimeen (toute prise doit être jugée). Saaliinottamisen oikeus katsottiin yhdeksi suvereenin vallan korkeimmista valtuuksista, koska se merkitsi vieraan vallan julkisen omaisuuden tai sen alamaisen yksityisomaisuuden ottamista sekä sitä koskevan omistusoikeuden siirtämistä kaappauksen tekijöille. Siksi laillisen kaappauksen saattoi tehdä vain ns julkinen alus eli valtion sotalaiva taikka suvereenilta saadulla asianmukaisella kaapparikirjalla (lettre de marque, letter of marque, kaparbrev, kaperbriefe) varustettu yksityinen kaapparialus. Kaapattujen alusten ja lastin omistajien etujen sekä itse saalisoikeudenkäyntimenettelyn turvaamiseksi kansainväliseen priisioikeuteen kuului niin ikään kaappaajia koskeva kielto kajota kaapattuun omaisuuteen ennen asian ratkaisua. Näin omaisuuden lailliset omistajat saattoivat puolustaa etujaan oikeudessa lainvastaisia tai perusteettomia kaappauksia vastaan. Mikäli kaappaus todettiin virheelliseksi, alus vapautettiin ja kaappaajat määrättiin maksamaan kaapatuille asiaankuuluvat vahingonkorvaukset. Kansallisen saalisoikeuden säännöillä puolestaan määrättiin muun muassa tuomiovallasta priisiasioissa eri viranomaisten kesken, saaliista kaappaajille ja valtiolle kuuluvista osuuksista, osuuksien jakautumisesta useiden kaappaajien kesken sekä takaisinvaltaustilanteista.

Itse merisotasaalisjutut muistuttivat oikeudelliselta luonteeltaan jonkin verran irtaimeen esineeseen kohdistuvan etenevän sivullissuhteen kollision ratkaisemista, joskin toki huomattavana piirteenä oli, että kyse oli omaisuuden kaappauksesta eikä vapaaehtoisesta luovutuksesta. Siksi vilpittömän mielen suojan sijasta etusijaisin oikeuskysymys koski kaappaajan valtuutuksesta ilmenevää kompetenssia sekä kaappauksen lainmukaisuutta sota- ja puolueettomuusoikeuden valossa. Samalla tavallisesti oletettiin, että kaapparin saanto vakiintui varsinaisesti vasta tuomion myötä.

Priisioikeus Suomessa. Suomalaisessa oikeushistoriassa merisotasaalisasiat kuuluvat enimmäkseen Ruotsin ja Venäjän vallan aikakausille ja siten kansainvälisoikeudellisesti niiden valtiolippujen alle. Suomen rannikon tiedetään jo 1300-luvulla tarjonneen Ruotsin kuninkaan myöntämien kaapparikirjeiden turvin toimineelle ns. vitaaliveljeskunnalle sopivia tukikohtia Novgorodin ja Länsi-Euroopan välisen laivareitin tuntumassa. Ulkomaisissa oikeustapauskokoelmissa esiintyy eri aikoina jonkin verran myös suomalaisia aluksia, esimerkiksi Oolannin sodan aikana kaapattujen kauppalaivojen joukossa. Itsenäisessä Suomessa säädettiin vuonna 1922 laki ja asetus merisotasaalisasioista (46–47/1922), joilla myös Suomeen perustettiin oma merisotasaalistuomioistuinjärjestelmä. Suomen merisotasaalistuomioistuin käsittelikin vuosien 1941–1944 aikana viitisentoista saalisjuttua. Merisotasaalisoikeuden puheenjohtajana toimi Rafael Erich ja valtion asiamiehenä Erik Castrén. Korkein oikeus vahvisti ratkaisut aineellisin osin vuonna 1945 (KKO 75/1945).