Oikeustiede:iudex/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Etymologia. Alkuperältään iudex palautuu sanoihin ius ('oikeus') ja dicere ('sanoa'; myös: 'osoittaa', 'määrätä'). Sana viittaa siis alkujaan henkilöön, joka osoittaa tai määrää sen, millainen ratkaisu vastaa yksittäistapauksessa oikeuden vaatimuksia.

Maksiimit. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa ovat (kirjoittajan työryhmän empiiristen selvitysten mukaan) esiintyneet mm. maksiimit ne eat iudex ultra petita partium ('älköön tuomari menkö osapuolten vaatimusten ulkopuolelle') ja nemo iudex in causa sua, myös muodossa: nemo debet esse iudex in propria sua causa ('kenenkään ei tule olla tuomari omassa asiassaan'). Jälkimmäinen ilmaisee kaikkea lainkäyttöä koskevan itsestäänselvyyden, edellinen viittaa puolestaan siihen, ettei tuomari voi tuomita (esim. korvauksia) enempää kuin kanteessa on vaadittu.

Sanaliittomuotoisissa ilmauksissa ja maksiimeissa iudex saattaa esiintyä taivutetussa muodossa. Lakimieslatinan keskeisimpiin maksiimeihin eri maissa kuuluu (niin ikään kirjoittajan työryhmän selvitysten mukaan) mm. Iudicis est ius dicere non [ius] dare ('Tuomarin tehtävänä on oikeuden käyttäminen, ei oikeuden luominen'). Tällä viitataan siihen, että tuomarin tulee pelkästään soveltaa oikeussääntöjä eikä muodostaa uusia sääntöjä omilla ratkaisuillaan. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole, varsinkaan common law -maissa.

Laamanni-sanan historialliset käännökset. Ruotsalais-suomalaisessa oikeushistoriassa lainkäyttäjien virkanimikkeet saatettiin latinisoida omaleimaisella tavalla. Niinpä legifer, joka viittaa yleensä lainsäätäjään, otettiin Ruotsi-Suomessa käyttöön jo keskiajalla laamannin käännöksenä. Uudella ajalla, Turun akatemian väitöskirjoissa, esiintyi myös muita laamanni-sanan vastineita, kuten nomarcha (Vallinkoski 1967: 86). Viimeksi mainittu on 1600-luvulla käyttöön otettu neologismi, joka on muodostettu kreikan kielen pohjalta (Pitkäranta 1992: 46 ja Pitkäranta 2018: 251). Termi kuvaa hyvin klassisen sivistyksen asemaa ja vanhan kreikan ihailua 1600-luvun Turussa.

Kirjoittaja: Heikki E. S. Mattila