Oikeustiede:historiallinen koulukunta/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Orgaaninen käsitys oikeudesta. Saksalainen filosofi Schelling oli käsittänyt yhteiskunnan organismiksi, jota yhdistivät yhteiset perinteet, ideologia, kieli ja oikeuskäsitykset. Juristi Friedrich Carl von Savigny (1779—1861) sovelsi tätä teoriaa oikeuteen. Niin kuin yhteiskunta ja yhteisöllinen kieli kehittyvät jatkumona, orgaanisesti, myös oikeuden tulee antaa kehittyä vapaasti kansan aidon oikeuskäsityksen ja oikeusvakaumuksen mukaisesti. Tämän kehitysprosessin ohjailuyritykset lainsäädännöllä ovat yhtä turhia kuin yritykset ohjata yhteisöllistä kieltä laeilla.

Kodifikaatiokiista. Saksassa oli yhteisenä oikeutena voimassa roomalainen pandektioikeus, joka oli saanut monia lisäpiirteitä lähinnä oppineen juristioikeuden tulkitsemana. Sen lisäksi Saksan eri ruhtinaskunnissa oli osittain myös omia kodifikaatioita. Hajanaista oikeustilaa voitiin pitää saksalaisen kansallisuuden kannalta epäkohtana. Niinpä mm. A. J. F. Thibaut (1772—1840) puolsi Ranskan mallin mukaista yhtenäistä kodifikaatiota, jota Savigny kuuluisassa kodifikaatiokiistassa (1814) vastusti. Savigny siirsi orgaanisen oikeusteoriansa oikeuspolitiikan alueelle.

Roomalainen oikeus ihanteena ja käytännössä. Savigny ihaili klassisia roomalaisia juristeja ja heidän systemaattista ajatteluaan, jota hän tulkitsi tosin epähistoriallisen deduktiivisella tavalla. Hän ei sen sijaan hyväksynyt pandektioikeuden ympärille syntyneitä tulkintaköynnöksiä, vaan vaati paluuta 200-luvun (jKr.) roomalaiseen oikeuteen; oli tosin vaikeuksia perustella, miten se erityisesti ilmentäisi 1800-luvun saksalaista kansanhenkeä.

Juristioikeus ja kansan oikeusvakaumus. Savigny ei kuvitellut liikoja mahdollisuuksista soveltaa suoraan kansan oikeusvakaumusta oikeuslähteenä, koska kansa tiedostaa sen jäsentymättömällä tavalla. Kansan oikeusvakaumus oli saatettava toimimaan tieteellisen järjestelmän avulla, jota kehittivät itse kansaan kuuluvat ja sen ajattelutavan jakavat juristit. Savigny nimittäin katsoi, että oikeusjärjestelmä – hänen tapauksessaan oikeussuhteiden järjestelmäksi ymmärrettynä – tekisi oikeudesta harmonisen ja aukottoman. Taustalla oli aristotelinen ajatteluperinne, jota myös Saksan sen ajan muotifilosofi Hegelkin tavallaan edusti: käsitejärjestelmään voi olla sisäänrakennettuna samalla toiminnallinen, teleologinen systeemi. Savigny uskoi, että perinteinen roomalaisoikeudellinen systeemi oli tällainen.

Oikeuslähdeoppi. Oikeuslähteinä olivat Savignyn, kuten roomalaisen oikeudenkin, mukaan laki, tavanomainen oikeus ja oikeustiede. Oikeusjärjestelmästä käsin oikeuslähteistä oli johdettavissa yksi ainoa oikea ratkaisu tulkintaongelmiin, myös aukkotapauksiin ja uusiin elämänolosuhteisiin. Tällainen käsitys oikeusjärjestelmän konstruktiivisista ominaisuuksista säilyi käsitelainopissa, jota usein kutsuttiinkin konstruktiiviseksi suuntaukseksi. Käsitelainoppi sai alkunsa, kun historiallinen koulu kehittyi juristikunnan luomaa oikeutta eli juristioikeutta tai professorioikeutta painottavaan suuntaan, ja tavanomainen oikeus sai vastaavasti väistyä oikeuslähteenä.

Historiallinen koulukunta käytännössä. Sekä Savigny että hänen seuraajansa olivat suuresti kiinnostuneita oikeushistoriallisesta tutkimuksesta, joskin se jäi usein oikeusantikviteettien keräilyn tasolle ja deskriptiiviseksi. Tämän ohella kirjoitettiin laajoja pandektioikeuden yleisesityksiä.

Historiallisen koulukunnan myöhemmät vaiheet. Historiallinen koulukunta alkoi jo Savignyn eläessä jakaantua kahteen suuntaukseen:

1. käsitelainoppiin, jossa korostettiin oikeudellisten käsitteiden analyysia ja rakentamista järjestelmäksi; tätä suuntausta kutsuttiin myös romanistiseksi sen johdosta, että tulkittavana oikeutena oli pandektioikeus eli Saksassa sovellettu roomalainen oikeus.
2. erikoistuneeseen oikeushistorialliseen tutkimukseen, jossa mm. Saksan kansan menneisyyden perusteella tehtiin päätelmiä kansan oikeusvakaumuksesta tutkimusaikana. Tätä suuntausta kutsuttiin germanistiseksi sen perusteella, että haluttiin konstruoida oikeussysteemi muinaisgermaanisen oikeuden pohjalta moderneja tarpeita varten. Esimerkiksi Eichhornin vuonna 1823 luonnostelema "saksalainen yksityisoikeus" oli vähintäänkin yhtä epähistoriallinen kuin Savignyn vaatima paluu klassiseen roomalaiseen oikeuteen. Yhtäältä tiedollinen pohja oli usein aivan liian vähäinen, jotta kaukana menneisyydessä vallinneista oikeusoloista olisi voitu sanoa mitään varmaa. Esimerkiksi Bachofenin olettama "alkumatriarkaatti" oli täysin tuulesta temmattu – mikä ei kuitenkaan estänyt esimerkiksi Engelsiä sitä kannattamasta. Toisaalta, siltäkin osin kuin germaanisesta oikeudesta roomalaisen oikeuden reseptiota edeltäneeltä ajalta oli jotakin luotettavaa tietoa, alkeellisen oikeuden puristaminen roomalaispohjaiseen käsite- ja systeemi-kehikkoon oli karkea virhe historiallisen metodin kannalta. Kun jotkut vielä halusivat käyttää näin saatuja tuloksia oikeuspoliittisessa keskustelussa, voi ymmärtää, että romanistien kritiikille löytyi sijaa. Silti läheskään kaikki germanistit eivät näin menetelleet, vaan he tyytyivät tiedonsirpaleiden keruuseen ja löyhempään systematiikkaan. Germanistit eivät muodostaneetkaan mitään yhtenäistä vastareaktiota Savignyn ja Puchtan alkuun panemalle konstruktiiviselle suuntaukselle.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala