Oikeustiede:analogiapäättely/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Samankaltaisuuden perusteet. Usein on tehty ero lainanalogian ja oikeusanalogian välillä sen mukaan, mikä on samankaltaisuuden peruste. Lainanalogialla tarkoitetaan tällöin tapausta, jossa lain nimenomaiset sanat eivät tosin sovi käsiteltävään tapaukseen X, mutta normin taustalla olevat tarkoitusperät (eli ratio legis) edellyttävät normin soveltamista myös X:ään. Oikeusanalogiassa puolestaan normi nähdään ilmauksena sanamuotoaan laajemmasta oikeusperiaatteesta, jolloin tapaukseen X ei sovelletakaan normia, vaan sen ilmentämää tai sen taustalla vaikuttavaa oikeusperiaatetta. Tälle erottelulle ei kuitenkaan ole riittäviä teoreettisia perusteita, sillä kummassakin tapauksessa on kysymys samasta asiasta: yhtäläinen tosiasioiden arvostamisesta johtuva teleologia kuin normin "jos A, niin pitää olla B" kohdalla koskee myös tapausta X. Onhan oikeusperiaatteen asettaminen myös samanlainen operaatio kuin lain tarkoitukseen vetoaminen.
Lainanalogian ja oikeusanalogian erottelu liittyy kuitenkin myös toiseen asiaan. Ero A:n ja X:n välillä voi mm. kielellisellä tasolla olla enemmän tai vähemmän ilmeinen. Tällä saattaa olla merkitystä, varsinkin kun oikeusvarmuusnäkökohdat näyttävät puhuvan analogiaa vastaan, esimerkiksi kun olisi sovellettava rangaistussäännöstä tapaukseen, johon normin sanamuoto ei täysin sovi. Oikeusvarmuusargumentti on sitä vahvempi, mitä etäämmäs sanamuodosta mennään.
Analogia-avain. Analogiapäättely ei siis sanan varsinaisessa mielessä ole päättelytapa, vaan argumentaatiotapa, jossa yhdistetään tapaukseen sinänsä huonosti kielellisellä tasolla soveltuva oikeusnormi ja sen taustalla oleva teleologia, joka muodostaa tapausten A ja X samanlaisen käsittelyn perusteen eli analogia-avaimen.
Analogia ja legaliteetti. Oikeusnormin soveltaminen ohi sanamuotonsa saattaa merkitä eriasteista ristiriitaa legaliteetin ja siten myös oikeusvarmuuden kanssa. Analogiaan liittyy myös mielivallan vaaroja. Nämä ongelmat ovat erityisen merkittäviä silloin, kun analogian tuloksena on erilaisia rasituksia merkitsevien oikeusvaikutusten asettaminen henkilöiden kannettavaksi, kuten rankaiseminen teosta, jota ei selvästi ole säädetty rangaistavaksi, tai veron määrääminen perusteella, joka ei käy ilmi laista.
Rikosoikeudellisen legaliteettiperiaatteen eräänä ilmenemismuotona on pidetty analogiakieltoa syytetyn vahingoksi. Suomessa on rikosoikeustieteessä jo ennen hallitusmuodon uudistusta puollettu tällaista metanormia. Totta onkin, että Suomessa on perinteisesti vallinnut rikosoikeuden alalla hyvin varovainen, sanamuotoon tiukasti pitäytyvä tulkintalinja. Tosin on esiintynyt tapauksia, joissa rangaistavuus on vain hyvin kaukaisesti perustunut lain sanamuotoon. Näin esimerkiksi omaisuuden ilmoittamatta jättäminen ulosotossa tehtiin aikoinaan rangaistavaksi ns. ulosottopetoksena rikoslain 36 luvun silloisen 1 §:n laajentavalla tulkinnalla.
On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko rikosoikeudellisten säännösten tulkinnan yhteydessä esiintyviä ongelmia vähentää analogiakiellon sisältävällä metanormilla. Analogian käsite on näet epäselvä, koska normin ja ratkaistavan tapauksen välinen saman- tai erilaisuus voi olla eriasteista. Myös perusteet, jotka vaativat samanlaista käsittelyä, voivat olla erivahvuisia, kuten myös sanamuotoon pitäytymistä puoltavat oikeusvarmuus- ja ennakoitavuusnäkökohdat. Rikosoikeudessa merkitystä voi olla sillä, onko kyse rangaistavuuden ja rankaisemattomuuden välisestä rajasta vai valinnasta eri rangaistussäännösten kesken. Merkitystä saattaa olla myös sillä, millainen seuraamus tulisi kysymykseen. Erilaiset näkökohdat voidaan siis punnita ilman analogiakiellon asettavaa metanormiakin, vieläpä joustavammin.
Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala