Kirjallisuudentutkimus:salapoliisiromaani

    Tieteen termipankista

    salapoliisiromaani

    salapoliisiromaani
    Määritelmä rikosromaani, jossa rikoksen selvittelyyn osallistuu ratkaisevasti tai merkittävässä määrin yksityisetsivä eli salapoliisi; dekkari
    Selite

    Käsitteen piiriin on usein luettu myös poliisiromaaneja ja muuta rikoskirjallisuutta. Yleensä salapoliisiromaani ainakin uskottelee, että sen logiikka on moitteeton, ja ettei lukijalta salata mitään rikosongelman ratkaisemisen kannalta oleellista.

    Lajin kehityksen edellytyksenä oli modernin poliisilaitoksen synty 1800-luvun alussa (ensin Englannissa ja Ranskassa) ja viihdelehdistön kehittyminen. Lajityypin ensimmäinen klassikko oli amerikkalaisen Edgar Allan Poen kertomus The Murders in the Rue Morgue (1841, Rue Morguen murhat), jossa nojatuolisalapoliisi C. Auguste Dupin selvittää ilmiömäisen päättelykykynsä avulla kahden naisen raa'an murhan. Ranskalaisen rikosromaanin ensimmäinen merkittävä edustaja oli Emile Gaboriau, joka debytoi teoksella L'affaire Lerouge (1863, 1866). Gaboriaun kirjojen vakiosankareita oli poliisimies Lecoq.

    Englantilaisen salapoliisiromaanin pilotti oli Wilkie Collinsin The Moonstone (1868, Kuunkivi), mutta paljon enemmän lajin kehitykselle on merkinnyt Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930), joka julkaisi ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksensa A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus) 1887. Doylen teosten myötä englannin kielessä vakiintuivat käsitteet detective story ja detective novel. Holmesin tavaramerkki on eräänlainen päättelyn tiede (science of deduction). Minkä Poe oli Dupinin hahmossa vasta luonnostellut, Doyle saattoi päätökseen Holmesissa. Pian Sherlock sai kilpailijoita: yhdysvaltalaisen John Russell Coryellin luomuksen Nick Carterin, ranskalaisen Maurice Leblancin sankarin Arsène Lupinin sekä englantilaisten G. K. Chestertonin isä Brownin ja Richard Austin Freemanin tohtori Thorndyken.

    1920- ja 1930-luku olivat salapoliisiromaanin kulta-aikaa etenkin englantilaisten Agatha Christien (1890-1976) ja Dorothy L. Sayersin(1893-1957), amerikkalaisten John Dickson Carrin (Carter Dicksonin)(1906-77), Rex Stoutin (1886-1975) ja Ellery Queenin (1905-82) sekä belgialaisen Georges Simenonin (1903-89) ansiosta. Kulta-ajan dekkareissa keskitytään usein oikeaoppisen rakenteen luomiseen (ns. palapeliarvoitus). Etenkin Christie uudisti kerrontatekniikkaa, Carr puolestaan on saanut kuuluisuutta suljetun huoneen arvoituksen mestarina. Simenonin dekkarien sankarina on piippua alati tuprutteleva pariisilaiskomisario Jules Maigret, jonka valttina on syvällinen ihmistuntemus. Näihin aikoihin virisi myös kiinnostus dekkarien tutkimiseen. Itsekin salapoliisiromaanien tekijänä esiintynyt Ronald A. Knox esitti 1924 usein siteeratut "kymmenen käskyä", joissa kehitellään arvoitusdekkarin perussäännöstöä:

    1) Syyllisen tulee esiintyä teoksessa varhain eikä vasta loppuluvun suurena tuntemattomana; deus ex machinan käyttö on siis kiellettyä.
    2) Yliluonnolliset tekijät ongelman ratkaisuna ovat poissuljettuja. Dekkarin maailman tulee olla rationaalinen.
    3) Enintään yksi salainen huone tai yksi salainen sisäänkäynti sallitaan.
    4) Tuntemattomat myrkyt kiellettyjä.
    5) Epäilyttävät aasialaiset kiellettyjä.
    6) Ennalta-arvaamattomat sattumat kiellettyjä.
    7) Salapoliisi ei saa itse osoittautua syylliseksi.
    8) Tärkeiden johtolankojen pimittäminen kiellettyä.
    9) Rikoksen selvittämisessä seuraava Watson-hahmo ei saa salata käsityksiään tapauksesta. Hänen tulee olla keskivertolukijaa hieman tyhmempi.
    10) Kaksoisveljesten ja muiden parikkien käyttö luvatonta.

    Kovaksikeitetty salapoliisikertomus (engl. hard boiled)esiintyi Black Mask -lehden palstoilla ensi kerran 1920-1uvun alkupuolella. Kovaksikeitetyssä dekkarissa ei ole tärkeintä rikosarvoitus, vaan se miten tarina kerrotaan. 1900-luvun loppupuolella salapoliisiromaani oli edelleen voimissaan. Kirjoittajiin kuului runsaasti myös naisia, maineikkaimpina P.D. James, Sara Paretsky, Patricia Highsmith, Elizabeth George ja Maria Lang. Viime vuosina suosiota ovat saavuttaneet myös parodiset tart noir -dekkarit.

    Suomessa salapoliisiromaanin ja yleensä jännityskirjallisuuden ensimmäisiä edustajia olivat Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen), Jalmari Finne, Marton Taiga (oik. Martti Löfberg), Mika Waltari ja Vilho Helanen. Waltarin Komisario Palmu -kirjoja on käännetty lukuisille kielille. Sarjan aloittanut Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) palkittiin pohjoismaisessa salapoliisiromaanikilpailussa. Sotien jälkeen alan ehdoton valtias oli pitkään Mauri Sariola, joka sai 1969 ranskalaisen Prix du Roman d'aventures -palkinnon poliisiromaanistaan Lavean tien laki(1961). Uudemman dekkarikirjallisuutemme eturiviin kuuluvat mm. Eeva Tenhunen, Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Risto Karlsson, Matti Yrjänä Joensuu, Pentti Kirstilä, Reijo Mäki ja Leena Lehtolainen.

    Erikieliset vastineet

    detective novel (luo nimityssivu)englanti (English)
    detective story (luo nimityssivu)englanti (English)
    novela policiaca (luo nimityssivu)espanja (español)
    novela policíaca (luo nimityssivu)espanja (español)
    romanzo giallo (luo nimityssivu)italia (italiano)
    romanzo poliziesco (luo nimityssivu)italia (italiano)
    roman policier (luo nimityssivu)ranska (français)
    deckare (luo nimityssivu)ruotsi (svenska)
    detektivroman (luo nimityssivu)ruotsi (svenska)
    Detektivroman (luo nimityssivu)saksa (Deutsch)
    Krimi (luo nimityssivu)saksa (Deutsch)
    Kriminalroman (luo nimityssivu)saksa (Deutsch)
    detektiv (luo nimityssivu)venäjä (русский)
    detektivnyi roman (luo nimityssivu)venäjä (русский)
    detektiivromaan (luo nimityssivu)viro (eesti)

    Lähikäsitteet

    Käytetyt lähteet

    HosiaisluomaY2003

    Alaviitteet

    Lähdeviittaus tähän sivuun:
    Tieteen termipankki 28.2.2024: Kirjallisuudentutkimus:salapoliisiromaani. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:salapoliisiromaani.)