Kirjallisuudentutkimus:ikonoteksti
ikonoteksti
| ikonoteksti |
Ikonoteksteissä kuten esimerkiksi kuvakirjoissa tai kuvitetuissa kirjoissa kuva ja sana luovat yhdessä uusia merkityksiä, vaikka ovatkin erillisiä elementtejä. Jakautuneisuus kuvaan ja sanaan ilmenee myös itse ikonoteksti-sanassa, jossa yhdistyvät kuva (ikono) ja sana (teksti). Ikonoteksti voi viitata myös tapaan, jolla teosta luetaan ja tulkitaan yhdistämällä kuvallisia ja sanallisia merkityksiä ja hahmottamalla kuvan ja sanan vuorovaikutusta.
Ikonotekstin käsite on kehittynyt erityisesti kahdessa eri tutkimusperinteessä: ranskalaisessa ja saksalaisessa kuvan ja sanan tutkimuksessa sekä pohjoismaisessa kuvakirjatutkimuksessa. Käsitteen merkitys on pitkälti sama molemmissa perinteissä. Pohjoismaiseen kuvakirjatutkimukseen ikonotekstin käsitteen on lanseerannut Kristin Hallberg. Hänelle käsite viittaa kuvan ja sanan yhteistoimintaan kuvakirjan esitysmuodossa. Hallberg sitoo ikonotekstin määritelmänsä vahvasti kuvakirjan lukutilanteeseen, jossa kuva ja sana ovat jatkuvassa, mutta usein epäsuorassa vuorovaikutuksessa: ”det är först i läsarsituationen när den implicerade interaktionen bild/text förverkligas som ”bilderbokstexten” blir en realitet. Denna ”text” kallar vi fortsättningsvis i k o n o t e x t (1982, 165). Keskeistä tässä kuvakirjan ja sen lukemisen hahmotustavassa on kuvan ja sanan vuorovaikutus: niitä ei voi erottaa muuttamatta teosta ratkaisevasti, vaikka ne eivät ole sama asia.
Ranskalaisessa ja saksalaisessa ikonotekstin tutkimuksessa muun muassa Alain Montandon, Michael Nerlich, Peter Wagner ja Liliane Louvel ovat määritelleet ikonotekstin taideteokseksi, kirjallisuudeksi tai muuksi esitykseksi, joka on tehty sekä visuaalisista että sanallisista merkeistä ja jonka osia ei voi erottaa toisistaan muuttamatta teoksen luonnetta ratkaisevasti. Toisin sanoen ikonotekstissä kirjoitettu ja kuvallinen elementti ovat erottamaton kokonaisuus, ja teoksen merkitys syntyy niiden yhteistyöstä. Käsitteen lanseerasi tässä yhteydessä romaanisen kirjallisuuden tutkija Michael Nerlich artikkelissaan, jossa hän tutki tekstin ja valokuvien vuorovaikutusta runoilijapuolisonsa Evelyne Sinnassamyn teoksessa La Femme se découvre (1988). Nerlichin ikonotekstin määritelmä korostaa, että kuvan ja sanan kokonaisuudessa kumpikaan elementti ei ole toisen kuvitusta ja tarkentaa, että ikonoteksti on usein (muttei välttämättä) kirjan muodossa (“une unité indissoluble de texte(s) et image(s) dans laquelle ni le texte ni l’image n’ont de fonction illustrative et qui — normalement, mais non nécessairement — a la forme d’un ‘livre’”, 1990, 268).
Ranskalaiset tutkijat ja ikonotekstin teoreetikot ovat olleet erimielisiä siitä, mitä esitysmuotoja tai kirjallisia lajeja voidaan pitää ikonoteksteinä, sekä missä määrin pelkkä viittaus esitysmuotojen välillä voidaan käsittää ikonotekstiksi. Tässä yhteydessä ikonoteksti on myös ymmärretty tekstienvälisyyden (intertekstuaalisuus) tai teoksen sisäisten viittausten (intratekstuaalisuus) muodoksi. Tällä voidaan tarkoittaa yhtä hyvin viittauksia kuvataiteeseen ja kuvataiteen käsittelyä kirjallisuudessa kuin teoksen eri osien välisiä viittauksia, kuten teoksen tekstin viittauksia saman teoksen kuviin.
Alain Montandon on tuonut Nerlichin käsitteeseen uuden näkökulman esittämällä, että ikonotekstin erityisyys perustuu sanojen ja veistoksellisuuden (tai plastisuuden) väliseen etäisyyteen. William Blaken kuvarunojen tai modernististen runoilijoiden ja taitelijoiden yhteisteosten kaltaiset ikonotekstit pitävät sanat ja kuvat erillään, mutta luovat samalla niiden välille dynaamisen ja jännitteisen suhteen. (”La spécificité de l’iconotexte comme tel est de préserver la distance entre le plastique et le verbal pour, dans une confrontation coruscante, faire jaillir des tensions, une dynamique qui opposent et juxtaposent deux systèmes de signes sans les confondre”, 1989, 6). Montadonin mukaan kuvan ja sanan välillä toimii siis eräänlainen merkitsevä “aukko”, joka on ikonotekstisten vaikutusten varsinainen lähde, ja joka vaatii ja saa aikaan monenlaisia lukuprosesseja ja katseen ratoja. Ikonoteksti edellyttää lukijalta sekä kuvapinnan että kirjoitetun tekstin hahmottamista ja prosessoimista.
Ranskalaisessa ja saksalaisessa tutkimuksessa käsitettä käytetään pääasiassa esteettisesti merkittävistä, kirjallisuuden ja kuvataiteen väliin sijoittuvista teoksista. Montandonille ikonoteksti on erityinen, monitaiteinen runouden ”laji” — tosin hän asettaa laji-sanan lainausmerkkeihin koska ikonotekstit ovat taiteidenvälisiä teoksia. Esimerkeiksi kelpaavat vaikka Max Ernstin ja Man Rayn yhteisteokset surrealististen runoilijoiden kanssa, Joan Mirón ja André Bretonin Tähtikuviot (1959) tai Jean Bazainen ja Jean Tardieun Hollande (1962). Myöhemmin 1990-luvulta lähtien käsitettä on käytetty Ranskassa myös populaarimmista, kaupallisemmin ja pedagogisesti suuntautuneista teoksista kuten lasten sarjakuvista tai animaatioista. Olennaista ikonoteksteissä on esityslajista riippumatta, että sanallisen ja kuvallisen merkitysjärjestelmän sidettä pidetään rikkumattomana.
Nerlichin ja Montandonin ikonotekstin määritelmä on ollut käytössä myös saksankielisessä kirjallisuudentutkimuksessa, jossa tosin myös termi Schrifttext kuvaa samantyyppisiä ilmiöitä. Esimerkiksi Peter Wagner kehitti käsitettä edelleen teoksessaan Iconotexts (1995) painottaen, että ikonotekstin ajatus viittaa taideteoksiin, jotka ovat eritasoisten ja eri esitysmuotoihin kuuluvien viittausten luomia medioiden välisiä kudoksia. Tämän kudoksen muodostavat kuvalliset viittaukset ja kirjalliset viitteet sekä erilaisten merkkien keskinäiset suhteet. Wagner käsittelee ikonoteksteinä esimerkiksi pilakuvia, joissa kuva ja sana tunkeutuvat toistensa tilaan. Hänen tutkimuksensa keskittyvät kuitenkin erityisesti 1700- ja 1800-luvun kirjankuvitukseen, Ranskan vallankumoustaiteeseen sekä William Hogarthin kuvasarjoihin, jotka yhdistävät kuvaa ja sanaa ja vaativat lukijalta molempien esitysmuotojen tuntemusta.
Viimeisen vuosikymmenen aikana ranskalainen kirjallisuudentutkija Liliane Louvel on omaksunut ikonotekstin käsitteen periaatteessa samassa merkityksessä kuin Nerlich ja Montandon. Myös Louvelille ikonoteksti ilmentää pyrkimystä tuoda yhteen kuvallinen ja sanallinen esitys, jotta niiden välisen hedelmällisen jännitteen kautta voitaisiin luoda teos, jossa kyseiset elementit säilyttävät erityisyytensä yhteistoiminnastaan huolimatta. Termi on siten nimi välitilassa oleville tai hybrideille teoksille, joiden kuvalliset ja sanalliset elementit toimivat oksymoronin tapaan (eli yhdistäen kaksi vastakkaista tai toisensa kieltävää asiaa). Louvelin omaksuma ikonotekstin käsite eroaa Montandonin määritelmästä kuitenkin muutamalla merkittävällä tavalla. Ensinnäkään Louvel ei laske ikonoteksteiksi teoksia, joissa tekstillä ja kuvalla on eri tekijä — esimerkiksi kuvataiteilija Jean Bazainen ja runoilija Jean Tardieun tai maalari Joan Mirón ja surrealisti André Bretonin luomia yhteisteoksia — eikä hän sisällytä siihen myöskään kirjojen kuvitusta, kuvakirjoja tai sarjakuvaa. Sen sijaan Louvel keskittyy kirjallisuuteen, jonka kielellisissä kuvauksissa kuvataiteella tai kuvaheijastuksilla on tärkeä rooli tai joka sisältää kaksiulotteisia kuvia, erityisesti valokuvia, kuten W.G. Sebaldin romaaneissa. Toiseksi Louvelin ikonotekstisen tarkastelun keskiössä voi olla pelkkä tekstualisoitu kuva. Toisin sanoen kuvallisen elementin ei tarvitse olla visuaalinen kuva kirjaimellisessa merkityksessä, vaan ikonotekstiksi riittää kirjallisen kuvauksen sisältämä kuva-aihe kuten maalaus, valokuva, miniatyyri, kaiverrus tai jokin näkemiseen liittyviä esine kuten peili tai optinen laite, jolla on tärkeä temaattinen merkitys.
Yksi ongelmallinen oletus ikonotekstin käsitteen käyttötavoissa on se, kuinka voidaan erottaa taiteidenvälinen yhdistelmämuoto — kuten kuvarunot tai konkreettinen runo — sekoitetun median muodoista kuten vaikka televisio-ohjelmista. Joissain tapauksissa on mahdollista erottaa toisistaan tilallisesti ja ajallisesti yhtenäinen (spatio-temporaalinen) ja ontologinen ikonoteksti. Spatio-temporaalisissa ikonoteksteissä kuva ja sana yhdistyvät ajallisesti ja tilallisesti osaksi samaa esitystä kuten kuvakirjaa, kirkkomaalausta tai mainosjulistetta, mutta kuva ja sana eivät kirjaimellisesti ottaen sulaudu yhteen. Ontologisessa ikonotekstissä taas kuva ja sana ovat erottamattomia sekä ajallisesti ja tilallisesti että myös käsitteellisesti ja kokemuksellisesti. Tällainen erottelu on kuitenkin suhteellinen. Esimerkiksi sarjakuvissa ja monissa kuvakirjoissa ero ontologisen ja tilallis-ajallisen ikonotekstin välillä on varsin kyseenalainen. Vaikka kuva ja sana pysyisivät näissä esitysmuodoissa tai teoksissa enimmäkseen omissa tiloissaan, niiden yhteistoiminta voi saada myös ontologisia muotoja. Esimerkiksi kirjaintyyppi ja -koko sekä kirjan, aukeaman tai sivun muoto voivat olla merkittäviä sinänsä; kirjaimet voivat olla osa kuvaa ja kuva muuttua tekstiksi. Toisaalta ikonoteksti-käsitteen käyttöalue on määrittynyt sen tähänastisen käytön pohjalta. Se on ensisijaisesti viitannut kuvan ja sanan vuorovaikutukseen kuvakirjoissa, kuvia käyttävässä kirjallisuudessa ja runoudessa sekä kuvallista ja sanallista esitystä yhdistävissä poikkitaiteellisissa teoksissa, joissa kuva ja sana voidaan pääsääntöisesti erottaa eri elementeiksi.Erikieliset vastineet
| iconotext | englanti (English) | |
| iconotexte | ranska (français) | |
| ikonotext | ruotsi (svenska) |
Lähikäsitteet
- ontologinen ikonoteksti (alakäsite)
- spatio-temporaalinen ikonoteksti (alakäsite)
Käytetyt lähteet
MikkonenK2005, HallbergK1982, NikolajevaM2000, NikolajevaM2001, MontandonA1990, WagnerP1995, WagnerP1996, NerlichM1990, CôtéS2003, LouvelL2008, LouvelL2011, Intru/iconotextes, MontadonA1989
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:ikonoteksti. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:ikonoteksti.)