Kirjallisuudentutkimus:henkilöhahmo
henkilöhahmo | henkilö
| henkilöhahmo | |||
| henkilö |
Henkilöt on perinteisesti jaettu pää- ja sivuhenkilöihin. Muista erotteluista tunnetuimpia on englantilaisen kirjailija-kriitikko E. M. Forsterin teoksessaan Aspects of the Novel (1927) tekemä klassinen jaottelu litteisiin (flat) ja pyöreisiin (round) henkilöhahmoihin. Litteä viittaa kuvauksen kaksiulotteisuuteen, syvyyden ja elävyyden puutteeseen. Litteät henkilöt rakentuvat yleensä yhden idean tai ominaisuuden varaan, eivätkä kehity kuvauksen mittaan, joten ne lähenevät tyyppejä tai karikatyyrejä. Pyöreät henkilöt ovat kompleksisempia, heillä on enemmän ominaisuuksia, ja hahmot yleensä kehittyvät tarinan kuluessa.
Forsterin jaottelua on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on luonteeltaan hierarkisoiva (litteitä henkilöitä pidetään taiteellisesti vähempiarvoisina kuin pyöreitä) eikä se ota huomioon henkilökuvauksen vivahde-eroja. Joseph Ewen pyrkii artikkelissaan ”The Theory of Character in Narrative Fiction” (1971) tarkempaan analyysiin tarkastelemalla henkilöhahmoja kolmella, kompleksisuuden, kehittyvyyden ja sisäisen elämän kuvauksen jatkumolla. Kompleksisuuden jatkumon toiseen päähän sijoittuvat pääasiassa yhden hallitsevan piirteen varaan rakentuvat henkilöhahmot, kuten allegoriset henkilöt, karikatyyrit ja tyypit. Äärimmäistä kompleksisuutta edustaisi puolestaan F. M. Dostojevskin romaanin Prestuplenije i nakazanije (1866, Rikos ja rangaistus) päähenkilö Raskolnikov. Allegoriset henkilöt, tyypit ja karikatyyrit ovat yleensä staattisia, joten ne sijoittuvat myös kehittyvyyden akselin toiseen ääripäähän. Henkilöhahmot, jotka eivät kehity teoksen mittaan, ovat tavallisesti sivuhenkilöitä. Kehittyvyyden akselin toiseen ääripäähän on luettavissa esim. Stephen Dedalus James Joycen kehitysromaanissa A Portrait of the Artist as a Young Man (1916, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta). Sisäisen elämän kuvauksen asteikko ulottuu esim. Virginia Woolfin romaanin Mrs. Dalloway (1925, suom.) nimihenkilöstä Ernest Hemingwayn novellin ”The Killers" (1927, "Tappajat") palkkamurhaajiin. Woolf kuvaa tarkoin päähenkilön mielenliikkeitä, kun taas Hemingway keskittyy henkilöiden ulkonaisen käyttäytymisen ja puheen tarkasteluun.
Viimeaikaisessa teoriassa on kiinnitetty huomiota myös henkilöhahmojen esittävyyteen vs. tekstuaalisuuteen. Realismille ominaisista esittävistä - ts. vahvasti ulkoiseen todellisuuteen viittaavista - hahmoista on tapahtunut siirtymää postmoderneihin, korosteisesti tekstuaalisiin henkilöhahmoihin, joiden tulkinnassa ei voida enää välttämättä nojata psykologisoiviin tulkintoihin esimerkiksi henkilön toiminnan motiiveista. Välittävää kantaa esittävyyden ja tekstuaalisuuden suhteen edustaa Aleid Fokkeman teos Postmodern Characters (1991), jossa luonnostellun strukturalistisen mallin mukaan henkilöhahmo rakentuu denotatiivisista ja konnotatiivisista koodeista. Denotatiivisia koodeja ovat henkilönnimi sekä persoonapronomini, jolla henkilöön viitataan. Konnotatiiviset koodit puolestaan muodostuvat erilaisista kirjallis-kulttuurisista tulkintakonventioista.Erikieliset vastineet
| character | englanti (English) | |
| person | englanti (English) | |
| personaje | espanja (español) | |
| personaggio | italia (italiano) | |
| personnage | ranska (français) | |
| figur | ruotsi (svenska) | |
| gestalt | ruotsi (svenska) | |
| Figur | saksa (Deutsch) | |
| Gestalt | saksa (Deutsch) | |
| Person | saksa (Deutsch) | |
| geroj | venäjä (русский) | |
| harakter | venäjä (русский) | |
| tegelaskuju | viro (eesti) |
Lähikäsitteet
- tyyppi (rinnakkaiskäsite)
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 2.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:henkilöhahmo. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:henkilöhahmo.)