Kirjallisuudentutkimus:feministinen kirjallisuudentutkimus
feministinen kirjallisuudentutkimus
| feministinen kirjallisuudentutkimus |
Feministinen tutkimus problematisoi kulttuurissa vallitsevat miehiset, fallosentriset näkemykset, patriarkaaliset asenteet, miesten tulkinnat kirjallisuudesta ja stereotyyppiset naiskuvaukset. Samalla se haastaa ikiaikaiset miehiset käsitykset naisen luonnosta ja siitä miten naiset tuntevat, ajattelevat ja toimivat.
Essentialistisessa lähestymistavassa katsotaan, että miesten ja naisten ajattelu- ja kirjoitustavassa on perustava ero, joka pohjautuu - ei niinkään biologian määrittämiin kuin - kulttuurisiin tekijöihin ja niiden psykologisiin seuraamuksiin. Tässä ranskalaisille feministitutkijoille ominaisessa teoriassa katsotaan, että tarvitaan erityistä naiskirjoitusta, joka vastustaa miehistä kieltä ja diskurssia. Pikemmin anglosaksisen tutkimuksen suosimassa relativistisessa näkemyksessä ajatellaan, ettei miesten ja naisten kirjoittamisen välillä ole perustavaa eroa. Sen sijaan korostetaan, että miespuoliset kriitikot ja kirjailijat ovat aliarvioineet naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Miehen ja naisen kirjoittamisen vastakohtaistamisessa on myös ongelmansa; militantin feminismin vaaraksi on nähty, että se saattaa vain voimistaa naisen äänen marginalisointia.
1920-luvulla erityisesti Rebecca West (1892-1983) ja Virginia Woolf (1882-1941) toivat esiin naiskirjailijoiden alistetun aseman patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Teoksessaan A Room of One's Own (1929, Oma huone) Woolf pohtii, miksi naiskirjailijoita on niin vähän, ja miksi naisen on usein vaikeaa tai jopa mahdotonta toimia kirjailijana. Feministisen tutkimuksen kannalta keskeinen on myös ranskalaisen Simone de Beauvoirin (1908-86) tuotanto, etenkin teos Le Deuxième Sexe (1949, Toinen sukupuoli), jossa käsitellään naisen asemaa yhteiskunnassa ja sitä, miten mieskirjailijat ovat kuvanneet naista teoksissaan. Beauvoir korostaa, että nainen on tavattu määritellä miehen kautta; nainen on ei-mies, miehen "Toinen?.
1960-luvulla koitti entistä poleemisemman ja poliittisemman feministisen tutkimuksen vaihe, jota edustavat esim. Mary Ellmann (Thinking about Women, 1968), Kate Millett (Sexual Politics, 1969), Germaine Greer (The Female Eunuch, 1970) sekä Sandra Gilbert ja Susan Gubar (The Madwoman in the Attic, 1979). Heidän teoksissaan tuodaan eri tavoin esiin se, miten miehet ovat alistaneet ja riistäneet naisia yhteiskunnassa yleensä ja kirjallisuusinstituution piirissä erityisesti. Gilbertin ja Gubarin mukaan jo se, että naiset rohkenevat kirjoittaa - ottaa käteensä kynän eli metaforisen peniksen (englannin pen/penis) - uhkaa patriarkaatin asettamia rooliodotuksia. Lisäksi miesten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa naisten oma kirjoittamisen traditio on jäänyt näkymättömäksi tai vähäarvoiseksi. Adrianne Rich väittää teoksessaan On Lies, Secrets, and Silence (1979), että naiskirjailijoiden teoksiin on suhtauduttu ikään kuin ne tulisivat "ei mistään". Naisten taiteellista työtä on pidetty kuriositeettina, jota ei ole haluttu liittää traditioon. Gilbertin ja Gubarin mukaan naiskirjailijoiden ristiriitaista asema 1800-luvulla heijastui myös ajan kirjallisuuden naiskuvassa, joka oli voimakkaan dualistinen: henkilöhahmoissa esiintyvät suloinen sankaritar ja raivoava noita tai hirviönainen kuvastavat heidän mukaansa kirjailijan minuuden vastakkaisia puolia. Klassinen esimerkki tästä on Bertha Rochesterin kaltainen "hullu nainen", perinteisen sankarittaren groteski vastahahmo Charlotte Brontën romaanissa Jane Eyre (1847, Kotiopettajattaren romaani). Gilbertin ja Gubarin mukaan tällainen henkilö on yleensä tekijän alter ego, hänen ahdistuksensa ja raivonsa kuva.
Angloamerikkalaiset tutkijat ovat käsitelleet naisten ja miesten kirjoittamista enimmäkseen yhteiskunnalliselta kannalta, kun taas ranskalaiset ovat paneutuneet pikemmin sukupuolen merkitykseen kirjoittamisessa ja kielenkäytössä. Jälkistrukturalismin, dekonstruktion, psykoanalyysin ja semiotiikan - esim. Jacques Lacanin ja Jacques Derridan- teoriat ovat vaikuttaneet voimakkaasti heidän näkemyksiinsä.
Tunnetuimpia ranskalaisia teoreetikkoja ovat Julia Kristeva, Luce Irigaray ja Helene Cixous. Feministisen kirjallisuudentutkimuksen yhtenä keskeisenä tuloksena on ollut huomiotta jääneiden tai unohdettujen naiskirjailijoiden uudelleenluenta ja -julkaiseminen. Suomessa 1980-luvulta lähtien nopeasti kehittyneen naistutkimuksen komeimpia saavutuksia on Maria-Liisa Nevalan toimittama massiivinen naiskirjallisuutemme historia "Sain roolin johon en mahdu" (1989), joka osaltaan haastaa miehisen kaanonin. Esimerkiksi Fredrika Runebergin ja muutamien muiden naiskirjailijoiden merkitys suomalaisen romaanikirjallisuuden - ja etenkin historiallisen romaanin - uranuurtajina on tunnustettu vasta viime aikoina. Kirjallisuushistorioita ja -kritiikkiä vallinneen miehisen kaanonin murtaminen ei kuitenkaan käy hetkessä. Feministitutkijat joutuvat jatkuvasti pohtimaan esim. sitä, olisiko parempi käsitellä ensisijaisesti naisten "omaa" traditiota vai naisten ja miesten yhteistä. Edellinen strategia voi johtaa feministisen tutkimuksen gettoutumiseen, jälkimmäinen uuteen sulautumiseen. Nykyfeministinen tutkimus on jakautunut moniin intressialueisiin ja toisistaan poikkeaviin painotuksiin. Esimerkiksi naisten omaelämäkertojen ja päiväkirjojen tutkimus sekä lesbotutkimus ovat viimevuosina olleet suuren mielenkiinnon kohteina.Erikieliset vastineet
| feminist criticism | englanti (English) | |
| critique littéraire féministe | ranska (français) | |
| feministisk litteraturforskning | ruotsi (svenska) | |
| feministlik kirjandusteadus | viro (eesti) |
Lähikäsitteet
- naiskirjallisuus (osakäsite)
- naiskirjoitus (osakäsite)
- naiskuva (osakäsite)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:feministinen kirjallisuudentutkimus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:feministinen kirjallisuudentutkimus.)