Kirjallisuudentutkimus:Stationendrama
Tällä käsitteellä ei ole otsikon muodostavia nimityksiä.
Stationendrama sai alkunsa varhaiskeskiaikaisista kirkkonäytelmistä, joissa pyhimysten eri elämänvaiheita kuvattiin simultaaninäyttämön avulla. Myöhemmät passio- ja mysteerinäytelmät esittivät Kristuksen kärsimystien vierekkäin aseteltujen pysähdyspaikkojen (näyttämöiden)sarjana. Metodia käytettiin myös koulunäytelmissä ja jesuuiittateatterissa. Roomalaiskatolisten kirkkojen seinät on usein koristeltu puuleikkauksin, joissa kuvataan Kristuksen tie Golgatalle tableau-kohtausten sarjana; niitä on tavallisesti neljätoista.
Tätä tekniikkaa ovat sittemmin hyödyntäneet monet kirjailijat, esim. saksalainen Georg Büchner näytelmissään Dantons Tod (1835, Dantonin kuolema) ja Woyzeck (183516) sekä ruotsalainen August Strindberg Damaskus-trilogiassaan Till Damaskus (1898-1904, Tie Damaskokseen) ja näytelmässään Ett drömspel (1902, Uninäytelmä). Modernissa kirjallisuudessa Stationendrama on erityisen luonteenomainen saksalaisille ekspressionisteille, kuten Georg Kaiserin (1878-1945), Reinhard Sorgen (1892-1916) ja Ernst Tollerin (1893-1939) tuotannolle, mutta esitystekniikkaa ovat soveltaneet myös Bertolt Brecht draamassaan Mutter Courage und ihre Kinder (1939, Äiti Peloton ja hänen lapsensa) ja Wolfgang Borchert näytelmässään Draussen vor der Tür(1947, Ovien ulkopuolella).Erikieliset vastineet
| Stationendrama | saksa (Deutsch) |
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 2.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:Stationendrama. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:Stationendrama.)