ympäristöestetiikka


ympäristöestetiikka

Määritelmä estetiikan osa-alue, joka tutkii luonnon ja kulttuuriympäristön esteettistä arvottamista, kokemista ja määrittelyä sekä arkipäivän esteettisiä kysymyksiä

Selite

Ympäristöestetiikka syntyi 1960-luvulla ja siitä on muodostunut yksi estetiikan pääsuuntaus, jonka kautta esteettisen tarkastelun piiriin on noussut uusia tutkimuskohteita ja kysymyksenasetteluja, jotka ovat merkittävästi rikastuttaneet estetiikan kenttää ja tutkimusta.
Ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelu on perua jo antiikista, mm. esisokraatikoilta ja Platonilta (dialogi Faidros), mutta vasta Alexander Gottlieb Baumgarten (1714–1762) puhui ensimmäistä kertaa oppialasta nimeltä estetiikka. Lisäksi esteettisen tarkastelun piiri laajeni ja pirstoutui 1700-luvun myötä käsittämään uusia kauneuden lajeja, kuten sulokas, arvokas, elegantti, ja jopa sellaisia kauneudesta poikkeavia kategorioita kuin ruma, pittoreski ja ylevä.
Immanuel Kantin (1724-1804) Arvostelukyvyn kritiikki-teos (Kritik der Urteilskraft, 1790) on yksi modernin estetiikan keskeisiä kulmakiviä, ja hänen vaikutuksensa on edelleen huomattava ympäristöestetiikan nykykeskusteluissa. Teoksen kautta avautuvat kauniin ja ylevän esteettiset käsitteet. Kant pitää luonnonkohteita kauneuden paradigmaattisina esimerkkeinä. Kauneus ei kuitenkaan sovellu kaikkea luontokokemustamme määrittäväksi esteettiseksi käsitteeksi. Esimerkiksi raivoava ukkonen tai meren mittaamaton suuruus herättävät täysin toisentyyppisen tunnereaktion, ja tätä kuvaamaan kehittyi ylevän käsite. Ensimmäiset perusteelliset ylevän tematisoinnit löytyvät brittiläisiltä teoreetikoilta, erityisesti Edmund Burkelta (1729–1797). Burkelle ylevä liittyy vaarallisten tai uhkaavien asioiden synnyttämään tuskaan ja kauhuun, joka kuitenkin purkautuu mielihyväksi, kun uhka poistuu tai ymmärrämme olevamme turvassa. Kant kehittää Burken teoriaa edelleen korostaen, että ylevän kokemuksessa olennaista on sen ristiriitaisuus. Ylevä on siis kokemus suuruudesta sinänsä, absoluuttisesta suunnattomuudesta, joka jää tästä syystä muodottomaksi. Keskeistä Kantin mukaan ylevän kokemuksessa onkin se, että se muuttaa suhdetta itseemme: se paljastaa oman yliluonnollisen luonteemme, järjen voiman, joka on jotain luontoakin suurempaa.
Kauniin ja ylevän kategoriat kattavat luonnon esteettisen kokemisen ääripäät: pienipiirteisen ja suunnattoman. Väliin jää kuitenkin laajahko alue, jonka tarkasteluun kumpikaan näistä ei sovellu. Luonnon esteettisen kokemisen typologiaa täydentämään kehittyikin 1700-luvun lopulla erityisesti englantilaisten teoreetikoiden toimesta pittoreskin kategoria. Pittoreski tarkoittaa kirjaimellisesti ”kuvankaltaista” tai ”kuvaksi sopivaa” ja se syntyi ylevää pienimittakaavaisempien luonnonmuotojen ja esimerkiksi maaseutu- ja rauniomaisemien esteettisen tarkastelun kategoriaksi. Näille tyypillistä on karkeus, yllättävät vaihtelut, epäsäännönmukaisuus – mutta kuitenkin hallitussa muodossa. Pittoreski trivialisoi luonnon kokemisen ja tekee siitä alisteista taiteelle. Näin luonnon esteettiselle kokemiselle ja arvottamiselle asetettiin tietty ideaali, joka johdettiin ennen kaikkea romantiikan runouden ja maisemamaalauksen piiristä.
Viimeistään Hegelin myötä luonnonkauneus menettää asemansa taidefilosofian keskeisenä tutkimuskohteena, mutta päinvastainen käänne tapahtui vuonna 1966 Ronald W. Hepburnin artikkelin ”Nykyajan estetiikka ja luonnonkauneuden laiminlyönti” myötä. Keskeisimmät Hepburnin oivallukset liittyvät hänen analyysiinsä luonnon esteettisen kokemisen erityispiirteistä. Hän jäljittää niitä vertaamalla luontokokemusta taidekokemukseen. Hepburn nostaa esiin kaksi merkittävää eroa luonnon kokemisessa verrattuna taiteeseen. Ensinnäkin luontokokemuksessa kokija on usein itse osa esteettistä tilannetta: luonto toisin sanoen ympäröi kokijan. Tästä johtuen kokijan ja koetun välinen vuorovaikutus on läpeensä dynaaminen, sillä kokija itse liikkuu ja eikä luonto ole koskaan täysin staattinen. Toinen keskeinen luontokokemuksen erityispiirre on, että sen kohteelta puuttuu taideobjekteille luonteenomainen määriteltävyys. Keskeistä luonnon kokemisessa kauniiksi on sen moninaisuuden tarjoamat ärsykkeet mielikuvituksellemme.
Hepburnin avaus ei saanut välitöntä vastakaikua estetiikan piirissä, ja taidefilosofia hallitsi vielä selvästi 1970-luvun esteettistä keskustelua. Hiljalleen 1970-luvun aikana alkoi kuitenkin kehittyä luonnonestetiikkaan paneutunut keskustelu, joka suhtautui erittäin kriittisesti pittoreski-traditioon ja vastusti luonnonestetiikan trivialisoimista näköalaestetiikaksi.

Kehittyi ns. tietoperustainen ympäristöestetiikka, jonka perusteesi on, että koska luonto on niin moninainen ja koska olemme itse osa esteettistä tilannetta ja välittömässä moniaistisessa suhteessa tarkasteltavaan kohteeseen, on tärkeä tietää, mihin kohdistaa huomionsa luonnon esteettisessä tarkastelussa, eli mikä luonto kohteena pohjimmiltaan on. Tieto luonnonhistoriasta ja luonnon prosesseista takaa tämän ymmärryksen ja on välttämätön edellytys sille, että esteettinen tarkastelu tekee oikeutta luonnolle. Suuntauksen kriitikot eivät välttämättä kiellä tiedollisen aineksen merkitystä ympäristön esteettisessä tarkastelussa, mutta esteettinen kokeminen ja ympäristön arvottaminen eivät ole siitä riippuvaisia. Pikemminkin olisi syytä tapauskohtaisesti harkita, mikä tiedon merkitys kulloisenkin esteettisen tilanteen suhteen on. Ympäristö ikään kuin typistyy merkkien kokoelmaksi, josta luetaan havaittavan pinnan alla olevia syvempiä merkityksiä ja näin kohteen ja kokijan välinen suhde jää väistämättä etäiseksi.
Arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön estetiikka alkoi 1980-luvun kuluessa murtautua vähitellen näkyvämmin esiin luonnonestetiikan lisäksi. Vasta viimeisen 10–15 vuoden aikana myös ympäristöestetiikan ”sokeita pisteitä” on merkittävämmin kartoitettu. Tämä on tarkoittanut muun muassa sitä, että kulttuuriympäristöjen (maatalousmaisemat, puutarhat, kaupunkiympäristöt) sekä erilaisten keinotekoisten ympäristöjen (huvipuistot, ostoskeskukset) lisäksi aiemmin esteettisesti vähäarvoisina pidetyt luonnonkohteet, kuten suot, ovat nousseet esteettisen tarkastelun piiriin. Kenties merkittävin monipuolistumisprosessin seuraus on arkipäivän estetiikaksi kutsuttu ympäristöestetiikan haara, jossa jokapäiväisten ympäristöjemme (kodit, pihapiirit) lisäksi muun muassa erilaiset arkiset toimet ja tapahtumat (ruuanlaitto, kävely, pukeutuminen, urheilu) ovat nousseet esteettisen tarkastelun keskiöön.

Lisätiedot

Lue lisää Logos-ensyklopediasta!

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

KummalaP2012, Logos2007

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Estetiikka:ympäristöestetiikka. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:ympäristöestetiikka.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →