Määritelmä
filosofian osa-alue, joka tutkii uskonnollisia ilmiöitä
Selite
Uskonnot ovat tyypillisesti teorian ja käytännön monimutkaisia systeemejä, jotka sisältävät sekä myyttejä että rituaaleja. Uskonnonfilosofiassa keskitytään uskonnollisia totuusväitteitä, joista tärkeimmät koskevat olemassaoloa, luontoa ja Jumalan toimintaa. Nämä väitteet esiintyvät yleensä juutalaisessa, kristillisessä ja islamilaisessa traditioissa, joissa Jumalan ymmärretään olevan jonkinlainen persoona, joka on ruumiiton, ikuinen, vapaa, kaikkivoipa, kaikkitietävä, maailmankaikkeuden luoja ja ylläpitäjä ja inhimillisen tottelevaisuuden ja palvonnan oikea kohde. Uskonnonfilosofian pääkysymykset ovat 1) onko ihmisen uskonnon harjoitus koherentti? 2) onko täydellinen olento todella olemassa? Nämä aiheet olivat esillä kreikkalaisessa filosofiassa jo ennen kristinuskon syntyä, ja keskiajan filosofisessa teologiassa niitä tarkasteltiin laajasti. Samoin ne ovat olleet suosittuja uuden ajan uskonnonfilosofian klassikkojen, kuten Descartesin, Locken, Leibnizin, Humen ja Kantin kirjoituksissa, ja ne ovat edelleen keskeisiä teemoja uskonnonfilosofian oppikirjoissa. Modernissa uskonnonfilosofiassa on kiinnitetty paljon huomiota uskon ja järjen/tieteen väliseen suhteeseen sekä uskonnolliseen kieleen ja kokemukseen liittyviin kysymyksiin. Nykyisessä uskonnonfilosofiassa kiinnostus on kohdistunut uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin: esimeriksi sekularisaatioon, uskonnolliseen pluralismiin, feminismiin sekä uskonnon ja väkivallan suhteeseen. Teistisessä perinteessä erotetaan yleensä kahdenlaisia uskonnollisia totuuksia: ne, jotka voidaan tavoittaa vain ihmisjärjen avulla ja toisaalta ne, joiden tavoittamiseen tarvitaan erityinen jumalallinen kokemus tai ilmestys. Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) mukaan Jumalan olemassaolo ja joitakin piirteitä jumalallisesta luonnosta voidaan todistaa vain ihmisjärjen kautta, mutta sellaiset tärkeät kristilliset opit kuin kolminaisuus tai inkarnaatio vaativat ilmestyksen, joiden luonteesta on paljon kiistelty uskonnonfilosofien kesken. Totuuksien lisäksi on uskonnollisia mysteerejä, jotka ovat uskon kohteita järjen sijaan. Fideismin (esimerkiksi Søren Kierkegaard (1813-1855)) mukaan tuollaiset ilmiöt on hyväksyttävä, vaikka ne olisivat järjen kanssa ristiriidassa. Teismiä vastaan vahvana vasta-argumenttina on pidetty teodikean ongelmaa, jonka muotoili G. W. Leibniz (1646-1716). Siinä pohditaan sitä, miksi täysin hyvä ja kaikkivoipa Jumala sallii maailmassa erilaisia moraalisia ja luonnollisia pahoja asioita kuten maanjäristykset ja pahat teot, jotka jäävät rankaisematta. Viime vuosina ongelmaa on lähestytty siten, että täydellisen olennon olemassaolon on katsottu olevan loogisesti ristiriitaista pahan olemassaolon kanssa. Klassinen uskonnonfilosofinen kysymys on pyrkimys oikeuttaa Jumalan olemassaolo erilaisilla todistuksilla, joista kuuluisin Anselm Canterburyläisen (1033-1109) ontologinen todistus, jonka mukaan ymmärrämme Jumalan olevan täydellinen olio, jota suurempaa ei voida kuvitella. Koska meillä on tämä käsite, Jumala sijaitsee ainakin mielissämme ymmärryksen objektina. Mutta jos Jumala sijaitsee vain mielessämme, voidaan kuvitella suurempi olio kuin hän eli olio, joka sijaitsee myös mielten ulkopuolella. Siten Jumalan täytyy sijaita myös ulkoisessa todellisuudessa. Keskustelu jatkuu edelleen mm. sellaisten modernien uskonnonfilosofien kuin Alvin Plantinga (1932-) toimesta. Muita tunnettuja Jumalan olemassaolotodistuksia tai argumentteja olemassaolon puolesta ovat olleet Kosmologinen todistus, teleologinen todistus (mm. Tuomas Akvinolainen, tunnettu kriitikko David Hume (1711-1776) ja moraalinen argumentti (Immanuel Kant). Vaikka mikään näistä todistuksista ei ole jäänyt vaille kritiikkiä, Richard Swinburne (1934-) on argumentoinut, että eri todistukset voivat kumuloitua ja yhdessä vahvistaa Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä. Moderni analyytinen uskonnonfilosofia on yleensä pyrkinyt jättämään uskonnolliset mysteerit teologeille ja keskittyy aiheisiin, joihin ei tarvita ilmestystä. Usein uskonnonfilosofisia keskusteluja on motivoinut jokin traditionaalisessa käsitteessä löydetty epäjohdonmukaisuus. Esimerkkinä mainittakoon kaikkivoipuuden käsite: voidaan kysyä pystyykö Jumala luomaan niin painavan kiven, ettei edes hän pysty nostamaan sitä? Aivan viime vuosina on kuitenkin pureuduttu myös esimerkiksi kolminaisuuden ongelmaan ja pyritty selvittämään käsitteiden käyttöä. Niin kutsutussa mannermaisessa filosofiassa uskonnon pohtiminen on ollut olennainen osa fenomenologiaa, hermeneutiikkaa, eksistentialismia, strukturalismia ja jälkistrukturalismia. Tärkeimmät taustavaikuttajat ovat olleet Kierkegaard ja Martin Heidegger (1889-1976), joista edellinen korosti uskoa tietoon nähden ja jälkimmäinen piti ajattelua tärkeämpänä kuin uskoa. Molemmat perustavat ajattelunsa kuitenkin kristilliseen Paavalin perintöön. Fenomenologiassa Jumalan olemassaolo sulkeistetaan ja pohditaan uskonnollisen kokemuksen luonnetta. Viime vuosina Jean-Luc Marion (1946-) on korostanut, että Jumalaa voi ajatella muuten kuin metafyysisessä mielessä. USA:ssa dekonstruktiota käsitellyt filosofia John Caputo (1940-) on pyrkinyt luomaan käsityksen uskonnosta ilman uskontoa.
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 21.11.2024: Filosofia:uskonnonfilosofia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:uskonnonfilosofia.)
