Määritelmä
analyyttisen filosofian tutkimussuuntaus, joko korosti Wittgensteinin myöhäisfilosofian vaikuttamana arkikielen analyysin merkitystä
Selite
Formaalista logiikka hyödyntävän analyyttisen kielifilosofian vastapainoksi kehittyi erityisesti Englannissa Wittgensteinin myöhäisfilosofian vaikutuksesta analyyttisen filosofian toiseksi hallitsevaksi virtaukseksi tavallisen kielen filosofia. Se pyrki karkeasti sanottuna hävittämään filosofisia ongelmia tarkastelemalla, kuinka normaalisti sanoisimme tai emme sanoisi, kuinka käyttäisimme tai emme käyttäisi asiaankuuluvia sanoja. Pahimmillaan tavallisen kielen filosofia oli uuvuttavaa kielenkäytön havainnointia. Parhaimmillaan se kuitenkin tuotti oivaltavia filosofisia teorioita ja kuvauksia kielestä ja kielenkäytöstä. Yksi tavallisen kielen filosofian merkittävä tuotos on puheaktiteoria – ajatus kielellisestä käyttäytymisestä tekoina. Lähtökohtana on Wittgensteinin huomio, jonka mukaan kieltä käytetään paljon muuhunkin kuin väitteiden esittämiseen ja maailman kuvaamiseen. Puheaktiteoria on ollut tärkeä lisä merkitysteoriaan ja kielifilosofiaan sekä kielitieteeseen. Englantilainen filosofi John Austin (1911–1960) erotti toisistaan konstantiivit, jotka ovat tosia tai epätosia, ja performatiivit (esim. lupaan, kastan), joiden pelkällä lausumisella tehdään jokin teko, joka muuttaa maailmaa. Myöhemmin Austin hylkäsi tämän jyrkän vastakkainasettelun ja päätyi pitämään myös konstantiiveja performatiivien erityistapauksena – myös väittäminen on teko. Toisaalta moniin kielellisiin tekoihin (esim. vakuuttamiseen) liittyy sisältö, joka on tosi tai epätosi. Austin päätteli, että lausumalla voi olla sekä konstantiivinen että performatiivinen aspekti: hän alkoi kutsua näitä lausuman lokutionaariseksi sisällöksi ja illokutionaariseksi voimaksi. Hän myös tutki sellaisia kielellisiä tekoja, joiden tavoitteena on saada kuulijassa aikaan jokin vaikutus (kuten vakuuttuminen, pelko tai huvittuminen). Toinen uranuurtaja oli amerikkalainen Paul Grice (1913–1988), joka erotteli useita merkityksen lajeja. Hänen mukaansa on erotettava toisistaan luonnollinen merkitys (luotettava merkki), esimerkiksi savu tulen merkkinä, ja ei-luonnollinen merkitys. Jälkimmäinen puolestaan jakautuu kirjaimelliseen (tai tavanomaiseen) ja puhujan merkitykseen, jotka yhtyvät usein, mutteivät aina, esimerkiksi kielikuvien ja ironian tapauksessa. Ilmaisun kirjaimellinen tai tavanomainen merkitys ei määrää, mikä on sen tarkoitettu puhujan merkitys. Gricen mukaan puhujan merkitys on näistä kahdesta merkityksestä ensisijainen ja puhujan tarkoitukset määräävät merkityksen: tarkoitettu ajatus on se, jonka puhuja haluaa kuulijan ajattelevan puhujalla olevan. Grice kehitteli tätä artikkelissaan ”Tarkoittaminen” (1957) esittämäänsä perusajatusta myöhemmissä kirjoituksissaan monimutkaiseksi teoriaksi. Grice on kehittänyt myös teoriaa lausumien erilaisista sanattomista taustaoletuksista, ”implikatuureista”. Esimerkiksi, jos A kysyy ”Oletko tulossa juhliin?” ja B vastaa ”Minun täytyy tehdä töitä”, B ei kirjaimellisesti sanonut, ettei ole tulossa juhliin, eikä se ole hänen lausumansa merkitys; silti hänen sanomansa normaaleissa olosuhteissa implikoi sen, ettei hän ole tulossa.
