Oikeustiede:kuluttajaoikeus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Historia ja kehitys. Sääntelyllä, jonka tarkoituksena on suojata yksityiseen kulutukseensa hyödykkeitä hankkivia henkilöitä, on sinänsä varsin pitkät perinteet. Siihen lukeutuu esimerkiksi mittoja ja painoja koskeva sääntely sekä elintarvikehygieniaa koskeva sääntely, joita on ollut käytössä jo vuosisatoja. Varsinainen moderni kuluttajaoikeus alkoi kuitenkin kehittyä vasta 1970-luvulta alkaen kun useissa länsimaissa ryhdyttiin suojaamaan kuluttajan roolissa markkinoilla toimivia henkilöitä.

Kuluttajansuojalaki (38/1978) tuli Suomessa voimaan syyskuussa 1978. Sen esikuvana oli muiden pohjoismaiden kuluttajaoikeudellinen lainsäädäntö, jota se sisällöllisesti muistuttaa edelleen monessa suhteessa. Lakiteknisesti Suomen kuluttajalainsäädäntö eroaa kuitenkin muista pohjoismaista siinä, että kuluttajaoikeudellinen sääntely on meillä pyritty keräämään yhteen ainoaan lakiin, kun muissa pohjoismaissa säädettiin useita erillisiä lakeja.

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin kuluttajaoikeuden sisältöön ovat vaikuttaneet runsaasti myös EU:n kuluttajaoikeudelliset direktiivit ja asetukset. Vaikutus on kasvanut EU:n siirryttyä käyttämään vuosituhannen vaihteen jälkeen pääsääntöisesti täysharmonisoivia direktiivejä ja asetuksia aiempien vähimmäissuojaa tarjoavien direktiivien sijaan. EU:n kuluttajaoikeus pyrkii ensisijaisesti yhtenäistämään sisämarkkinoilla käytössä olevia kansallisia kuluttajalainsäädäntöjä. Tämän seurauksena EU:n täysharmonisoivan sääntelyn kansallinen täytäntöönpano on toisinaan johtanut Suomessa kuluttajaoikeudellisen sääntelyn tarjoaman suojan laskuun.

Kuluttajaoikeuden keinot:

1. Yleislauseketyyppinen sääntely. Kuluttajaoikeus pyrkii tavoitteisiinsa ensinnäkin aineellisoikeudellisen sääntelyn avulla. Sille on tyypillistä muiden pohjoismaiden tapaan runsas yleislauseketyyppisten säännösten käyttö. Yleislausekkeissa menettelyn lainvastaisuutta pyritään määrittelemään sisällöltään hyvin tulkinnanvaraisten käsitteiden kuten sopimaton ja kohtuuton avulla. On selvää, että nämä käsitteet eivät tarjoa lain soveltajille paljonkaan kiinnekohtia. Yleislausekkeita käytettäessä lainsäätäjä siirtääkin lainsäädäntövaltaa viranomaisille ja tuomioistuimille, ja yleislauseketyyppisten säännösten vastaisuus määräytyykin vähitellen viranomais- ja oikeuskäytännön kautta.

2. Pakottava sopimusoikeudellinen sääntely. Kuluttajasopimusoikeudella on runsaasti liittymäkohtia yleiseen sopimusoikeuteen, mutta se eroaa siitä erityisesti sääntelyn pakottavuuden vuoksi. Osapuolet eivät voi siten kuluttajaa sitovasti sopia etukäteen sopimusehdoista, joilla poiketaan kuluttajan vahingoksi kuluttajasopimusoikeudellisten säännösten tarjoamasta vähimmäistasosta. Pakottava sääntely koskee tällä hetkellä kuitenkin vasta kulutustavaroiden kauppaa sekä eräitä kulutuspalveluita. Monet kulutuspalveluita tarjoavat toimialat jäävät edelleen pakottavan sääntelyn ulkopuolelle. Kuluttajasopimusoikeus tarjoaa toisinaan kuluttajalle oikeuden poiketa sopimusten sitovuuden periaatteesta, ja peruuttaa tehty sopimus tietyssä määräajassa syytä ilmoittamatta ja ilman taloudellisia sanktioita. Peruutusoikeus on käytössä sopimustyypeissä, joille on ominaista se, että kuluttaja ei voi tutustua hyödykkeeseen ennen ostopäätöksen tekemistä (etämyynti) tai ostopäätös syntyy tilanteissa, joille on tyypillistä se, että kuluttajan rationaalinen päätöksentekoprosessi usein helposti jollain tavalla häiriintyy (kotimyynti, aikaosuuksien kauppa).

3. Kuluttajien oikeuksien toteuttaminen. Kuluttajaoikeudelle on tyypillistä myös erityisen huomion kiinnittäminen kuluttajan oikeuksien toteuttamiseen (access to justice). Tällä tarkoitetaan sitä, miten kuluttajan suojaksi säädetyt oikeudet voidaan ristiriitatilanteissa käytännössä toteuttaa. Kollektiivisten etujen suojaamiseksi on perustettu viranomaisia, joiden tehtävänä on valvoa erityisesti markkinointia koskevien säännösten noudattamista sekä sitä, että elinkeinonharjoittajat eivät käytä vakioehdoissaan kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja. Pohjoismaissa tällaisena kuluttajien kollektiivisia intressejä suojaavana viranomaisena toimii kuluttaja-asiamies. Suomessa kuluttaja-asiamies toimii nykyään kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) kuluttaja-asiain osaston ylijohtajana.

Tuomioistuinmenettelyä vaativat valvonta-asiat ratkaistaan erityistuomioistuimissa, joista pohjoismaissa käytetään yleensä nimitystä markkinaoikeus tai -neuvosto. Nyttemmin nämä voivat langettaa vakavimmissa tapauksissa myös kilpailuoikeudesta tuttuja hallinto-oikeudellisia seuraamusmaksuja. Yksittäisistä kulutushyödykkeen hankintaan liittyvistä sopimuksista aiheutuvia kuluttajien ja elinkeinoharjoittajien välisiä kuluttajariitoja varten on perustettu tuomioistuinten ulkopuolisia riidanratkaisuelimiä. Suomessa kuluttajariitoihin apua tarjoavat paikallistasolla KKV:n alaisuudessa toimivat kuluttajaneuvojat, jotka voivat tarvittaessa sovitella kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä riita-asiaa. Valtakunnallisella tasolla kuluttajariitalauta ratkoo kirjallisessa menettelyssä yksittäisiä kuluttajariitoja ja antaa niitä koskevia ratkaisusuosituksia. Kuluttajariitoja käsitellään korkeista oikeudenkäyntikuluista huolimatta verraten paljon myös tuomioistuimissa.

Kuluttajamassariidoissa kuluttaja-asiamies voi nostaa yleisessä tuomioistuimessa ryhmäkanteen, jossa hän voi vaatia vastaajana olevalta elinkeinonharjoittajalta vahingonkorvausta tai muuta hyvitystä tietyn kuluttajaryhmän jäsenille.

Kehitysnäkymiä. Keskeisin kysymys kuluttajaoikeuden tulevaisuuden kannalta on se, jatketaanko sääntelyn kehittämistä siten, että suojaa annetaan nykyiseen tapaan vain yksityiseen kulutukseen hyödykkeitä hankkiville luonnollisille henkilöille vai laajennetaanko sitä koskemaan myös sellaisia henkilöitä, jotka tosiasiallisen tietämyksensä ja suojan tarpeensa perusteella ovat kuluttajaan rinnastettavassa asemassa. Näitä ovat muun muassa pienyrittäjät sekä erilaiset yhteisöt, kuten aatteelliset yhdistykset ja asunto-osakeyhtiöt. Mikäli suojaa pyritään kohderyhmien osalta laajentamaan, merkitsee se kehitystä kohti kuluttajansuojaa laajempaa asiakkaansuojaa.

Kirjoittaja: Klaus Viitanen