Oikeustiede:oikeusperiaate/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeusperiaatteiden kannalta merkityksellistä on niiden erilaisissa oikeudellisesti merkityksellisissä yhteiskunnallisissa käytännöissä nauttima institutionaalinen tuki ja yhteisöllinen hyväksyntä.

Sääntö-periaate -erottelu. Oikeusjärjestys koostuu oikeusnormeista, jotka voidaan rakenteellisten ja toiminnallisten kriteerien perusteella jakaa kahteen eri kategoriaan: oikeussääntöihin ja oikeusperiaatteisiin.

Oikeussäännöt ovat velvoittavuudeltaan joko/tai-tyyppisiä normeja: sääntö asianmukaisesti tulkittuna joko soveltuu käsillä olevaan tapaukseen tai se ei siihen sovellu, eikä ole kolmatta vaihtoehtoa. Säännöt ovat tässä kuin ratakiskot, joita voi joko seurata tai olla seuraamatta mutta joita ei voi seurata enemmän tai vähemmän putoamatta kiskoilta. Jos kaksi keskenään ristiriitaista eli oikeusvaikutuksiltaan ei yhteen sovitettavissa olevaa sääntöjä näyttäisi samanaikaisesti soveltuvan samaan tapaukseen, on niiden välillä tehtävä aito valinta, jollei tuo ristiriita ole poistettavissa oikeudellisen tulkinnan keinoin. Sovellettava sääntö jää tällöin voimaan ja syrjäyttää vertailussa hävinneen säännön, joka menettää kokonaan tai ainakin osittain oikeudellisen validiteettinsa (pätevyytensä). Oikeussäännöt ovat tunnistettavissa niiden syntytapaan kiinnittyvän muodollisen kriteerin avulla, jollaisen H. L. A. Hart nimesi The Concept of Law -teoksessa oikeuden tunnistamissäännöksi (rule of recognition). Oikeuden tunnistamissäännön sisältönä voi olla esimerkiksi ”se, mitä valtiopäiville kokoontunut eduskunta perustuslain tarkoittamalla tavalla säätää ja minkä tasavallan presidentti allekirjoituksellaan vahvistaa, on Suomessa lakina voimassa”. Suurinta sallittua ajonopeutta rajoittavat tieliikennelain säännöt ovat tyypillisiä oikeussääntöjä, samoin testamentin ehdottomia muotovaatimuksia koskevat säännöt.

Oikeusperiaatteilla, toisin kuin oikeussäännöillä, on sisällöllisen painoarvon ulottuvuus. Ne velvoittavat tuomaria tai muuta lainsoveltajaa enemmän tai vähemmän -tyyppisesti, kiinnittyen näin yhteisössä vallitseviin arvoihin ja tavoitteisiin. Oikeusperiaatteiden merkitys tuomarin tai muun lainsoveltajan ratkaisuharkinnassa ei perustu mihinkään yksittäiseen lainsäätäjän, tuomioistuimen tai viranomaisen asettamaan oikeudelliseen säädökseen tai päätökseen vaan – Ronald Dworkinin ehdottamalla tavalla – sanotun periaatteen nauttimaan monimuotoiseen, eri oikeuslähteissä joko selväsanaisesti tai vain epäsuorasti ilmaistuun institutionaaliseen tukeen (institutional support) ja yhteisölliseen hyväksyntään eli siihen, että sanottu periaate mielletään yhteisössä oikeudellisesti toimivana ja tarkoituksenmukaisena sekä yhteiskunnallisen tehtävänsä moitteettomasti täyttävänä oikeudellisena ratkaisuperusteena (= sense of appropriateness).

Oikeusperiaate on sinänsä voitu tunnustaa lainsäädännössä, niin kuin sopimuksen tai sen yksittäisen sopimusehdon kohtuullistamista määrittävä periaate oikeustoimilain (laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929)) 36 §:ssä, tai periaatteet voivat olla vain kirjoittamattomia ohjenuoria tuomarille, kuten Dworkinin läpimurtoartikkelin ”The Model of Rules, I” esimerkit common law -oikeuden periaatteista Riggs v. Palmer -tapauksessa (115 N.Y. 506; 22 N.E. 188 (1889)), jonka mukaan ”kukaan ei saa hyötyä tekemästään vääryydestä”, ja Henningsen v. Bloomfield Motors, Inc. -tapauksessa (32 N.J. 358, 161 A.2d 69 (N.J. 1960)), jossa tuomioistuin arvioi laajalti sopimusvapauden, vaaralliseksi osoittautuneen tuotteen valmistajan vastuun ja kuluttajansuojan keskeisiä oikeusperiaatteita keskenään.

Jos kaksi tai useampi oikeusperiaate on keskenään normatiivisessa kollisiossa siten, ettei niitä molempia tai kaikkia voi samanaikaisesti täysimääräisesti toteuttaa, tuomarin tulee määrittää kunkin periaatteen suhteellinen painoarvo käsillä olevaan tapaukseen periaatteiden punninnan ja yhteensovittamisen (weighing and balancing) keinoin. Tällöin oikeudelliselta painoarvoltaan heikommaksi arvioitu, tällä kertaa väistyvä periaate ei kuitenkaan menetä oikeudellista merkitystään tulevissa soveltamistilanteissa. Tämän vuoksi oikeusnormin muodollisen pätevyyden (validiteetin) kriteerit, samoin kuin Hartin oikeuden tunnistamissääntö, soveltuvat varsin huonosti oikeusperiaatteisiin ja niiden tunnistamiseen.

Taking Rights Seriously (1977, 2. p. 1978) -teoksessa Dworkin määritteli oikeusperiaatteet tavalla, jota voidaan kootusti luonnehtia seuraavasti:

• (a) toisin kuin oikeussäännöt, oikeusperiaatteet eivät ole tunnistettavissa niiden muodollisen syntytavan perusteella Hartin oikeuden tunnistamissäännön (rule of recognition) tai vastaavan formaalin kriteerin edellyttämällä tavalla, vaan niiden oikeudellinen merkitys perustuu niiden nauttimaan monimuotoiseen institutionaaliseen tukeen (institutional support) oikeuslähteissä sekä yhteisölliseen hyväksyntään eli siihen, että ne koetaan sisällöllisesti hyväksyttävinä, toimivina ja tarkoituksenmukaisina sekä yhteiskunnallisen tehtävänsä tyydyttävästi täyttävinä ratkaisumalleina (sense of appropriateness);
• (b) oikeusperiaatteet noudattavat moniarvoista oikeudellista ratkaisulogiikkaa (fuzzy logic) eli ne soveltuvat yksittäiseen tapaukseen enemmän-tai-vähemmän -tyyppisesti, eivät kaksiarvologiikkaa (binary logic) noudattavien oikeussääntöjen tavoin joko/tai tai kaikki-tai-ei-mitään -tyyppisesti;
• (c) oikeusperiaatteilla on sisällöllisen painoarvon tai tärkeyden ulottuvuus, kun taas oikeussäännöt velvoittavat jo muodollisen syntytapansa nojalla eli sen vuoksi, että ne on saatettu perustuslain tarkoittamalla tavalla voimaan joko lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä;
• (d) oikeussääntöjen ratkaisuarvo eli tuomarin ratkaisuharkintaa ohjaava vaikutus on lähtökotaisesti vahva, kun taas oikeusperiaatteiden ratkaisuarvo on (ainakin tavallisesti) tätä heikompi;
• (e) oikeusperiaatteiden keskinäinen kollisio ei johda siihen, että toinen tai toinen niistä menettäisi jatkossa kokonaan oikeudellisen merkityksensä, vaan kyse on vain sanottujen periaatteiden suhteellisen painoarvon tilannesidonnaisesta arviosta yksittäisessä soveltamistilanteessa, ja seuraavassa oikeudellisessa ratkaisutilanteessa periaatteiden painotus voi olla toinen; ja
• (f) oikeusperiaatteiden yksittäistapauksellisen merkityksen määrittäminen noudattaa arvosidonnaista punnintaa ja tasapainottamista (engl.: weighing and balancing), missä yksittäisen periaatteen oikeudellinen ratkaisuarvo voidaan määrittää vain sen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia arvo- ja tavoiteperusteita vasten, kun taas oikeussääntöjen tulkinta on ensisijaisesti semanttinen operaatio eli merkityksen antamista lakitekstin tai muiden oikeuslähteiden sisältämille kielellisille ilmauksille, niin kuin Kaarle Makkonen asian kiteytti.

Dworkin lisäksi sitoutui varhaistuotannossaan yhden oikean ratkaisun ideaan, jollainen ratkaisu oli hänen mukaansa perusteltavissa oikeusperiaatteiden punninnan avulla. Sittemmin, Law´s Empire -teoksessa (1986) ja sen jälkeisissä kirjoituksissaan, Dworkin on kuitenkin luopunut tuosta yhden oikean ratkaisun ideaalista. Sen sijaan hän on perustellut idean oikeudellisesta eheydestä eli sekä lainsäätäjälle että lainsoveltajille osoitetusta vaatimuksesta tuottaa yhtä hyvin lainsäädännössä kuin oikeudellisessa ratkaisuharkinnassa mahdollisimman suurta oikeudellista koherenssia, jatkuvuutta, yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Tässä riittävää institutionaalista tukea ja yhteisöllistä hyväksyntää nauttivilla oikeusperiaatteilla on keskeinen merkitys:

Oikeudellinen eheys asettaa tuomareille vaatimuksen, että he ratkaisevat oikeusjutut – siinä määrin kuin se on mahdollista – olettaen, että oikeusjärjestys rakentuu keskenään yhteensopivien, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, reilua oikeudellista päätöksenteko-menettelyä ja menettelyllistä oikeusturvaa määrittävien periaatteiden varaan, ja se velvoittaa tuomareita antamaan noille periaatteille ratkaisevan merkityksen heidän päätettävikseen tulevissa jutuissa siten, että jokaisen henkilön oikeudellinen asema on reilu ja oikeuden-mukainen samojen kriteerien valossa arvioituna. (. . .) Tuomarit, jotka ovat sitoutuneet tähän oikeudellisen eheyden ideaaliin, ratkaisevat kiperät oikeusjutut yrittäen löytää parhaan konstruktiivisen tulkinnan yhteisössä vallitsevasta poliittisesta järjestelmästä ja siinä sovellettavista oikeudellisista doktriineista, tukeutuen tässä tehtävässään sisäisesti johdonmukaiseen käsitykseen henkilöiden oikeuksia ja velvollisuuksia määrittävistä oikeusperiaatteista.

Tuomari toisin sanoen rinnastuu sarjallista ketjuromaania (chain novel) omalta osaltaan jatkavaan kirjailijaan: tuomarin tehtävänä on jatkaa oikeudellisten säädösten, prejudikaattien ja muiden oikeuslähteiden kokonaisuuden muodostamaa oikeudellista ”jatkokertomusta” mahdollisimman koherentilla tavalla, painottaen (esimerkiksi) yksittäisten kansalaisten vapausoikeuksia, taloudellista liberalismia, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin reunaehtoja, ihmis- ja perusoikeuksia, hyvinvointivaltion arvoja sekä muita mahdollisia oikeusjärjestyksen tunnustamia arvoja ja tavoitteita mahdollisimman johdonmukaisella tavalla.

Oikeusperiaatteet on myös voitu määritellä Robert Alexyn ehdottamalla tavalla tuomareille tai muille lainsoveltajille osoitettuina oikeudellisina optimointikäskyinä (Optimierungsgebote): tuomarilla tai muulla lainsoveltajalla on velvollisuus toteuttaa yksittäisen oikeusperiaatteen ilmentämä yhteiskunnallinen arvo tai tavoite niin suuressa määrin kuin se on mahdollista, kun oikeudellisen soveltamistilanteen muut normatiiviset ja tosiasialliset reunaehdot otetaan asianmukaisesti huomioon.

Suomessa oikeusperiaatteita ovat soveltaneet esimerkiksi Juha Pöyhönen (sittemmin: Karhu) väitöskirjassaan Sopimusoikeuden järjestelmä ja sopimusten sovittelu (1988) ja Jaakko Jonkka väitöskirjassaan Syytekynnys. Tutkimus syytteen nostamiseen vaadittavan näytön arvioinnista (1991). Jonkka on soveltanut Alexyn määrittelyä oikeusperiaatteista, Pöyhösen (Karhun) oikeusperiaatteiden määrittely on ollut yleisempi. Yleisesti oikeusperiaatteet tekevät mahdolliseksi oikeussääntöjen avoimeksi jättämän, oikeudellisesti ”harmaan” vyöhykkeen oikeudellisen haltuunottamisen.

Kirjoittajat: Raimo Siltala