Oikeustiede:kansojen itsemääräämisoikeus
kansojen itsemääräämisoikeus
| kansojen itsemääräämisoikeus |
Kansojen itsemääräämisoikeus ('self-determination of peoples') on poliittisen iskulauseen ja kansainvälisoikeudellisen oikeusperiaatteen väliin sijoittuva normatiivinen opinkappale. Se juurtui poliittiseen kielenkäyttöön muiden liberalismin oppien (yksilönvapaus, yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus) mukana Amerikan Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumousten yhteydessä 1700-luvun lopulla. Vanhat poliittiset rakenteet eivät kyenneet hillitsemään kansallisuusaatteen läpimurtoa Euroopassa 1800-luvun loppuun mennessä. Versailles’n rauhansopimukseen (1919) perustuvien aluejärjestelyjen tärkeimpänä julkisena legitimaationa pidettiinkin – varsinkin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajatuksia seuraten – pyrkimystä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen. Kansojen itsemääräämisoikeuden periaate kirjattiin sittemmin myös YK:n peruskirjaan (1 ja 55 artiklat sekä 73 artikla). Se sai tärkeimmän ilmauksensa kehitysmaiden dekolonisaatioprosessissa 1960- ja 1970-luvuilla. Myöhemmin Itä-Euroopan ja Balkanin alueen sekavat olot sosialistisen järjestelmän murtuessa nostivat kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteen näkyvästi esiin. 2000-luvulla kansojen itsemääräämisoikeus on korostunut esimerkiksi Kosovon, Etelä-Sudanin ja Itä-Timorin itsenäistymisprosesseissa, joita on myös tuettu YK:n rauhanturvatoiminnan ja kansainvälisen aluehallinnon keinoin.
Kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteella ei ole selkeää oikeudellista sisältöä. Olisi kuitenkin väärin sanoa, ettei sillä ole lainkaan oikeudellista merkitystä. YK:n peruskirjan XI luvussa säädellään ns. itsehallintoa vailla olevien alueiden asemaa, ja näiden hallintoa todella valvottiin dekolonisaatioon saakka yleiskokouksen erityisessä komiteassa. Vuonna 1960 hyväksytyssä siirtomaiden vapautumista koskevassa tärkeässä päätöslauselmassa (1514/XV) vahvistettiin periaate, jonka mukaan itsehallintoa vailla olevia alueita on kehitettävä ennen kaikkea tavoitteena niiden itsenäistyminen. Kansainvälinen oikeuskäytäntö on muutaman kerran vahvistanut yleisellä tasolla itsemääräämisoikeuden (mm. Kansainliiton Ahvenanmaa-ratkaisu 1921; ICJ, East Timor case, Reports 1995; ICJ, Kosovo advisory opinion, Reports 2010).
Tärkein kansojen itsemääräämisperiaatteen soveltamiseen liittynyt ongelma on ollut kysymys siitä, millä yhteisöillä on "kansan" asema. Tällä on ollut suuri merkitys esimerkiksi siksi, että YK:n peruskirjan 2(4) artiklan voimankäytön kielto ei kokonaan poistanut itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen pyrkivien kansallisten vapautusliikkeiden oikeutta käyttää asevoimaa. Kansojen itsemääräämisoikeuden periaate onkin usein ristiriidassa jo olemassa olevien valtioiden alueellisen koskemattomuuden periaatteen kanssa. YK:ta on myös usein syytetty periaatteen valikoivasta soveltamisesta. Kansojen itsemääräämisoikeuden on tyypillisesti katsottu kuuluvan eurooppalaisten suurvaltojen siirtomaille, muttei esimerkiksi jo valtioksi muodostuneiden kehitysmaiden tai muiden YK:n jäseniksi otettujen valtioiden vähemmistökansoille.
Kansojen itsemääräämisoikeutta ei tule sekoittaa kansainvälisoikeudelliseen puuttumattomuusperiaatteeseen ('principle of non-intervention'), joka suojaa olemassaolevan suvereenin valtion oikeutta valita oma poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen järjestelmänsä vapaasti ilman ulkopuolista painostusta, pakkoa tai uhkaa. Siinä missä viimeksimainittu ilmentää oikeudellista suojaa ulkopuolisia tahoja vastaan, kansojen itsemääräämisoikeus kohdistuu perinteisesti tietyn kansan ja sen paikallisen valtio- tai siirtomaahallinnon väliseen suhteeseen.Kirjoittajat: Martti Koskenniemi ja Ville Kari
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
CasseseA1995, CrawfordJ2006, FischJ2015
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Oikeustiede:kansojen itsemääräämisoikeus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:kansojen itsemääräämisoikeus.)