Filosofia:käsitehistoria
käsitehistoria
| käsitehistoria |
Määritelmä
käsitteen historiallisia merkityksiä koskevien tulkintojen kokonaisuus
Selite
Yleisesti voi sanoa, että käsitehistoriassa ollaan kiinnostuneita siitä, kuinka käsitteitä on luotu, kuinka niille on annettu erilaisia merkityksiä eri aikoina ja kuinka käsitteiden hallinnasta ja oikeasta käyttötavasta on käyty ja käydään kamppailua. On selvää, että melkein jokaisella käsitteellä on historiansa - esimerkiksi sosiaalinen media olisi ollut mahdoton käsite 1930-luvulla. Käsitehistoriaa tarvitaan sen vuoksi, että käsitteet ovat usein moniselitteisiä ja niiden merkityksestä on esitetty monenlaisia eri tulkintoja eri aikoina. Esimerkkinä vaikkapa demokratia – on yleisesti tiedossa, että käsite muodostettiin antiikin Kreikassa, mutta tämän jälkeen käsite on saanut uusia muotoja ja merkityksiä, kun kaupunkivaltiot hävisivät ja yhteiskunnat kasvoivat. Siten myös tulkinnat ovat muuttuneet ajan saatossa. Käsitteiden historiat ovat myös eripituiset. Demokratiaan verrattuna diskurssi on varsin nuori – se sai alkunsa vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Käsitehistoriaan ei yleensä liity ajatus edistyksestä - käsitehistoria ei ota kantaa siihen ovatko muutokset huonompaan vai parempaan suuntaan. Luonteeltaan käsitehistoria on lähtökohtaisesti tieteidenvälistä ja sitä lähellä ovat aate- ja oppihistoria, sosiologia, filosofia ja yhteiskuntatieteet.
Klassinen tapa tehdä käsitehistoriaa on henkilöitynyt Arthur O. Lovejoyhin (1873-1962) ja tämän teokseen A Great Chain of Being (1936). Lovejoyn mukaan aatehistoriassa olisi keskityttävä ”yksikköideoihin” (unit ideas), jotka ovat yksittäisiä käsitteitä ja jotka on yleensä ilmaistavissa yhdellä sanalla (joita on rajallinen määrä). Tämä yksikköideoiden tutkiminen selvittäisi meille miten ideat yhdistyvät toistensa kanssa ajan kuluessa. Loveyjoyn näkemys oli hyvin suosittu, mutta pian tekijän kuoleman jälkeen siihen kohdistui voimakasta kritiikkiä.
Yksi kriitikoista oli suomalainen filosofi Jaakko Hintikka (1929-2015), jonka mukaan teoksessa esitellyt keskeinen yksikköidea, runsauden periaate, ei ole yksi ainoa idea, vaan useiden toisiinsa liittyneiden ideoiden yhdistelmä. Siten hänen mukaansa meidän ei tule etsiä aatehistoriasta yksikköideoita, joita sieltä ei kuitenkaan löydy, vaan ideoita, jotka aidosti ja tarkasti heijastavat eri ajattelijoiden ajatusmaailmaa. Monet muut ovat arvostelleet Lovejoyta yksikkökäsitteiden muuttumattomuudesta. Käsitehistoriassa on heidän mukaansa otettava huomioon käsitteiden sisällön historiallinen muutos. Toinen kritiikin kohde on ollut yksikköidea sinänsä. Miten sellainen voidaan löytää ja tunnistaa? Lisäksi Lovejoyta on arvosteltu siitä, että hän ylikorostaa jatkuvuutta historiassa. Hänen mukaansa nimittäin uudet ideat ovat itse asiassa vanhojen ja muuttumattomien ideoiden uusia yhdistelmiä tai uudelleen järjestäytymisiä. Tämä johtaa arvostelijoiden mukaan helposti anakronismiin. Voidaan sanoa, että ajatus yksikköideoista on nykytutkimuksessa hylätty.
Lovejoyn jälkeen 1900-luvulla käsitehistoriassa on ollut kaksi kilpailevaa tutkimussuuntausta, joista toinen on saksalaiseen Reinhardt Koselleckiin (1923-2006) henkilöityvä Begriffsgeschichte, joka on pikkutarkkaa historiallisten merkitysten muutosta koskevaa tutkimustyötä erityisesti modernisaation yhteydessä tapahtuneista käsitteenmuutoksista yhteiskuntatieteissä ja tuottanut suuren joukon paksuja sanakirjoja ja tutkimuksia. Koselleckin mukaan käsite on se yksikkö, jossa toiminta, aatteet ja rakenteet kohtaavat. Sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet rajaavat sitä, minkälaisia käsitteitä meillä on käytettävissämme, mutta samalla käsitteemme uusintavat ja muuttavat näitä rakenteita. Hän korostaa myös sitä, kuinka käsitteisiin sisältyy erilaisia aikakerrostumia, jotka liittävät ne erilaisiin konteksteihin ja joiden erot ovat eräs lähde käsitteiden tulkintakiistoissa.
Anglosaksisessa käsitehistoriassa keskeinen hahmo on ollut ns. Cambridgen koulu, kärkihahmonaan Quentin Skinner (1940-), joka on tutkinut yhteiskuntatieteellisiä käsitteitä kuten valtio ja vapaus erityisesti kielellisen analyysin kautta. Hän on ollut kiinnostunut lingvistisistä konventioista, puheakteista ja retorisista siirroista. Skinnerin pääteesi on, että nykyisin klassikoina pitämämme kirjoitukset ovat olleet puheenvuoroja oman aikansa poliittiseen keskusteluun, eikä niitä voi ymmärtää ilman sen ajankohdan kysymyksenasettelua, ajattelumaailmaa, poliittista ja sosiaalista tilannetta. Toisin sanoen niitä ei voi ymmärtää ilman ajankohdan lingvistisiä konventioita, jota rajasivat sitä, mikä oli mahdollista sanoa, mikä oli mahdollista ja mikä rikkoi rajoja. Siten Skinner on tutkimuksissaan asettanut tutkittavan tekstin aikakauden muuta kirjallisuutta ja kirjoittelua vasten. Skinneriltä löytyy myös hieman kyseenalaisempi kanta, jonka mukaan ideoilla ja käsitteillä ei itse asiassa ole paljonkaan merkitystä, vaan paljon tärkeämpää on historiallisten toimijoiden tarkoitusten ja toiminnan tutkimus. Häneen mukaan tietyn opin tai ajatuksen jäljittäminen tiettyyn henkilöön tai aikaan on yksinkertaisesti absurdia – tämä taas johtaisi siihen, että vaikka ajattelumalleissa on havaittavissa jatkuvuutta, käsitehistoria on sellaisenaan mahdottomuss. Myös Michel Foucault on esittänyt samantapaisia ajatuksia. On selvää, että käsitteitä on oltava, jotta eri ihmiset voisivat puhua samasta asiasta. Esimerkiksi demokratiasta ei käytännössä voi kirjoittaa jos ei oleteta jonkinlainen demokratian käsite.
Uusimmassa tutkimuksessa käsitehistoriaa on lähestytty siten, että eri käsitteiden välillä ei oleteta vahvaa suhdetta. Näin voidaan myös kuvata epäjatkuvuutta käsitteen historiassa ja reflektoida paremmin miten todelliset historialliset ihmiset ajattelivat. Historian kuluessa jokin idea on nimittäin saattanut muuttua niin paljon, että sen ensimmäinen ja viimeinen esiintymä voivat poiketa toisistaan paljonkin. Käsitettä yhdistävät välimuodot muodostavat ketjun siten, että vaikka kaikki ovatkin muuttuneet suhteessa edeltäjiinsä, ne muistuttavat toisiaan joiltakin ominaisuuksiltaan. Jotkut käsitehistorioitsijat ovat rakentaneet teoriansa Wittgensteinin perheyhtäläisyys-käsitteen varaan, jossa eri käsitteillä on löyhä yhteys, mutta niitä ei voida palauttaa johonkin yksikköideaan. Voidaan löytää käsitehistoriasta perheyhtäläisyyksiä eri termien välillä ja miettiä niiden suhteita toisiinsa tämän ei-loogisen yhteyden kautta. Ongelma tässä näkemyksessä on kuitenkin se, että siinä korostetaan liiaksikin epäjatkuvuutta. Kun käsitteen merkitys muuttuu paljon ajan kuluessa, herää kysymyksi miksi emme samantien kutsu niitä eri käsitteiksi pikemmin kuin saman käsitteen eri variaatioksi? Jos tarvitaan päättelyä yhdistämään termin eli variaatiot toisiinsa, voisi väittää että kyseessä ei ole sama käsite.
Klassinen tapa tehdä käsitehistoriaa on henkilöitynyt Arthur O. Lovejoyhin (1873-1962) ja tämän teokseen A Great Chain of Being (1936). Lovejoyn mukaan aatehistoriassa olisi keskityttävä ”yksikköideoihin” (unit ideas), jotka ovat yksittäisiä käsitteitä ja jotka on yleensä ilmaistavissa yhdellä sanalla (joita on rajallinen määrä). Tämä yksikköideoiden tutkiminen selvittäisi meille miten ideat yhdistyvät toistensa kanssa ajan kuluessa. Loveyjoyn näkemys oli hyvin suosittu, mutta pian tekijän kuoleman jälkeen siihen kohdistui voimakasta kritiikkiä.
Yksi kriitikoista oli suomalainen filosofi Jaakko Hintikka (1929-2015), jonka mukaan teoksessa esitellyt keskeinen yksikköidea, runsauden periaate, ei ole yksi ainoa idea, vaan useiden toisiinsa liittyneiden ideoiden yhdistelmä. Siten hänen mukaansa meidän ei tule etsiä aatehistoriasta yksikköideoita, joita sieltä ei kuitenkaan löydy, vaan ideoita, jotka aidosti ja tarkasti heijastavat eri ajattelijoiden ajatusmaailmaa. Monet muut ovat arvostelleet Lovejoyta yksikkökäsitteiden muuttumattomuudesta. Käsitehistoriassa on heidän mukaansa otettava huomioon käsitteiden sisällön historiallinen muutos. Toinen kritiikin kohde on ollut yksikköidea sinänsä. Miten sellainen voidaan löytää ja tunnistaa? Lisäksi Lovejoyta on arvosteltu siitä, että hän ylikorostaa jatkuvuutta historiassa. Hänen mukaansa nimittäin uudet ideat ovat itse asiassa vanhojen ja muuttumattomien ideoiden uusia yhdistelmiä tai uudelleen järjestäytymisiä. Tämä johtaa arvostelijoiden mukaan helposti anakronismiin. Voidaan sanoa, että ajatus yksikköideoista on nykytutkimuksessa hylätty.
Lovejoyn jälkeen 1900-luvulla käsitehistoriassa on ollut kaksi kilpailevaa tutkimussuuntausta, joista toinen on saksalaiseen Reinhardt Koselleckiin (1923-2006) henkilöityvä Begriffsgeschichte, joka on pikkutarkkaa historiallisten merkitysten muutosta koskevaa tutkimustyötä erityisesti modernisaation yhteydessä tapahtuneista käsitteenmuutoksista yhteiskuntatieteissä ja tuottanut suuren joukon paksuja sanakirjoja ja tutkimuksia. Koselleckin mukaan käsite on se yksikkö, jossa toiminta, aatteet ja rakenteet kohtaavat. Sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet rajaavat sitä, minkälaisia käsitteitä meillä on käytettävissämme, mutta samalla käsitteemme uusintavat ja muuttavat näitä rakenteita. Hän korostaa myös sitä, kuinka käsitteisiin sisältyy erilaisia aikakerrostumia, jotka liittävät ne erilaisiin konteksteihin ja joiden erot ovat eräs lähde käsitteiden tulkintakiistoissa.
Anglosaksisessa käsitehistoriassa keskeinen hahmo on ollut ns. Cambridgen koulu, kärkihahmonaan Quentin Skinner (1940-), joka on tutkinut yhteiskuntatieteellisiä käsitteitä kuten valtio ja vapaus erityisesti kielellisen analyysin kautta. Hän on ollut kiinnostunut lingvistisistä konventioista, puheakteista ja retorisista siirroista. Skinnerin pääteesi on, että nykyisin klassikoina pitämämme kirjoitukset ovat olleet puheenvuoroja oman aikansa poliittiseen keskusteluun, eikä niitä voi ymmärtää ilman sen ajankohdan kysymyksenasettelua, ajattelumaailmaa, poliittista ja sosiaalista tilannetta. Toisin sanoen niitä ei voi ymmärtää ilman ajankohdan lingvistisiä konventioita, jota rajasivat sitä, mikä oli mahdollista sanoa, mikä oli mahdollista ja mikä rikkoi rajoja. Siten Skinner on tutkimuksissaan asettanut tutkittavan tekstin aikakauden muuta kirjallisuutta ja kirjoittelua vasten. Skinneriltä löytyy myös hieman kyseenalaisempi kanta, jonka mukaan ideoilla ja käsitteillä ei itse asiassa ole paljonkaan merkitystä, vaan paljon tärkeämpää on historiallisten toimijoiden tarkoitusten ja toiminnan tutkimus. Häneen mukaan tietyn opin tai ajatuksen jäljittäminen tiettyyn henkilöön tai aikaan on yksinkertaisesti absurdia – tämä taas johtaisi siihen, että vaikka ajattelumalleissa on havaittavissa jatkuvuutta, käsitehistoria on sellaisenaan mahdottomuss. Myös Michel Foucault on esittänyt samantapaisia ajatuksia. On selvää, että käsitteitä on oltava, jotta eri ihmiset voisivat puhua samasta asiasta. Esimerkiksi demokratiasta ei käytännössä voi kirjoittaa jos ei oleteta jonkinlainen demokratian käsite.
Uusimmassa tutkimuksessa käsitehistoriaa on lähestytty siten, että eri käsitteiden välillä ei oleteta vahvaa suhdetta. Näin voidaan myös kuvata epäjatkuvuutta käsitteen historiassa ja reflektoida paremmin miten todelliset historialliset ihmiset ajattelivat. Historian kuluessa jokin idea on nimittäin saattanut muuttua niin paljon, että sen ensimmäinen ja viimeinen esiintymä voivat poiketa toisistaan paljonkin. Käsitettä yhdistävät välimuodot muodostavat ketjun siten, että vaikka kaikki ovatkin muuttuneet suhteessa edeltäjiinsä, ne muistuttavat toisiaan joiltakin ominaisuuksiltaan. Jotkut käsitehistorioitsijat ovat rakentaneet teoriansa Wittgensteinin perheyhtäläisyys-käsitteen varaan, jossa eri käsitteillä on löyhä yhteys, mutta niitä ei voida palauttaa johonkin yksikköideaan. Voidaan löytää käsitehistoriasta perheyhtäläisyyksiä eri termien välillä ja miettiä niiden suhteita toisiinsa tämän ei-loogisen yhteyden kautta. Ongelma tässä näkemyksessä on kuitenkin se, että siinä korostetaan liiaksikin epäjatkuvuutta. Kun käsitteen merkitys muuttuu paljon ajan kuluessa, herää kysymyksi miksi emme samantien kutsu niitä eri käsitteiksi pikemmin kuin saman käsitteen eri variaatioksi? Jos tarvitaan päättelyä yhdistämään termin eli variaatiot toisiinsa, voisi väittää että kyseessä ei ole sama käsite.
Erikieliset vastineet
| conceptual history | englanti (English) | |
| Begriffsgeschichte | saksa (Deutsch) |
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
HintikkaJ2001, HyvärinenM2003, KuukkanenJM2006
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 22.12.2024: Filosofia:käsitehistoria. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:käsitehistoria.)