Oikeustiede:oikeudenvastaisuus/laajempi kuvaus

Kolmiportainen vastuun rakenne

Rikostunnusmerkistön määritelmä, jonka mukaan rikos on tunnusmerkistön mukaisesti oikeudenvastainen, syyllisyyttä osoittava inhimillinen teko, sisältää heuristisesti johdonmukaisesti etenevän mallin rangaistusvastuuta koskevasta harkinnasta.

Tunnusmerkistön mukaisuudessa kysytään, oliko teko yleisesti ottaen kielletty. Yleisiä tunnusmerkistön mukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ovat muun muassa laiminlyönnin rangaistavuus, vaarantaminen tunnusmerkistötekijänä, syy-yhteys ja teon huolimattomuus. Esimerkiksi toisen tahallinen vahingoittaminen täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja on yleensä rangaistavaa.

Oikeudenvastaisuus puolestaan koskee sitä, oliko lähtökohtaisesti kielletty teko kielletty myös niissä olosuhteissa, joissa se tehtiin. Oikeudenvastaisuuden sulkee pois oikeuttamisperuste, joiden soveltamista luonnehtii tapauskohtainen punninta samanaikaisten oikeudellisesti suojattujen etujen välillä. Hätävarjelussa tapahtuva oikeamittainen väkivallan käyttö on sallittua eikä siitä rangaista.

Syyllisyys voi sulkeutua pois, jos siitä huolimatta, että teko oli yleisesti ottaen ja erityisissä olosuhteissaan kielletty, tekijää ei voida moittia. Esimerkiksi hätävarjelutilanne etenee usein niin nopeasti, että puolustautujalta ei voida aina edellyttää viileää harkintaa. Tästä syystä useissa oikeuttamisperusteissa onkin "varaventtiilinä" anteeksiantoperuste sen tilanteen varalta, että oikeuttamisperusteen sallimat rajat on ylitetty, mutta tekoa voidaan pitää anteeksiannettavana. Esimerkiksi hätävarjelun liioittelussa puolustusteko on kielletty, koska siinä oli ylitetty sallitun hätävarjelun rajat, mutta siitä voidaan siitä huolimatta jättää rankaisematta tai tuomita alennetulta asteikolta.

Ero näkyy lakitekstin terminologiassa. Oikeuttamisperusteen soveltuessa teon todetaan olevan sallittu, millä viitataan muun muassa siihen, että tällainen teko on oikeusjärjestyksen hyväksymä, mahdollisesti sen jopa suosittelema. Anteeksiantoperuste poistaa ainoastaan tekijän syyllisyyden ja teon moitittavuuden. Teko itsessään säilyy oikeudenvastaisena ja hylättävänä. Esimerkiksi hätävarjelun liioittelussa voidaan jättää rankaisematta tai tuomita alennetulta asteikolta, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut edellyttää toisenlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllättävyys sekä tilanne muutenkin. Pakollista rangaistusvastuun alentaminen tai poistaminen ei ole.

On johdonmukaista käydä rangaistusvastuun edellytykset läpi tässä järjestyksessä. Ensin kysytään, oliko teko ylipäätään kielletty. Jos se oli yleisellä tasolla kielletty, jatketaan kysymällä, oikeuttivatko teon olosuhteet poikkeuksellisesti teon. Vaikka hätävarjelua olisi liioiteltu ja teko siis olosuhteissaankin olisi kielletty, kolmanneksi on kysyttävä, voidaanko tekijää moittia vaikeassa tilanteessaan eli onko teko anteeksiannettava.

Rikoksen jäsentämisellä kolmeen portaaseen on myös tietynlainen "moraalinen viesti". Mitä varhaisemmassa vaiheessa vastuusta vapautuminen todetaan, sitä ehdottomampaa se on. On yksi asia sanoa, että syytetty on vastuusta vapaa, koska "hän ei tehnyt mitään kiellettyä". Vastuuvapaus on vähemmän ehdotonta, jos tekijä "toimi yleisesti ottaen kielletyllä tavalla, mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa sallitulla tavalla". Kolmas, vähiten ehdoton vastuusta vapautuminen koskee tekoa, joka oli yleisesti ja teko-olosuhteissaan kielletty, mutta josta tekijää "ei voi moittia" kohtuuttoman motivoitumistilanteen vuoksi.

Oikeuttamisperusteiden erottamisella anteeksiantoperusteista on tärkeä lainopillinen merkitys. Oikeuttamisperusteen mukainen teko on hyväksytty, ja kuka tahansa muukin henkilö tekijän sijassa olisi saanut toimia samalla tavalla. Sellaiseen tekoon voi ulkopuolinen antaa apuaan. Toisilla ei ole oikeutta estää oikeuttamisperusteen mukaisen teon tekemistä. Oikeuttamisperusteen mukaisesti toiminut ei ole edes korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta.

Oikeuttamisperusteet

Lähtökohtaisesti rikoksen kohteeksi joutuvan on turvauduttava viranomaisapuun. Aina sitä ei kuitenkaan ole oikea-aikaisesti tarjolla. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetyllä hätävarjelulla tarkoitetaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellista puolustustekoa. Esimerkiksi pelkkä epämääräiseen tulevaisuuteen viittaava uhkaus ei oikeuta ryhtymään hätävarjeluun. Kun hyökkääjä on tehty vaarattomaksi tai lähtenyt pakoon, väkivallan käyttö ei enää ole puolustautumista vaan kostoa.

Hätävarjeluna on sallittua niin itsensä kuin toisenkin puolustaminen. Hätävarjelu on sallittua vain, jos hyökkäys on oikeudeton. Esimerkiksi sellaisia sallittuja pakkokeinoja kuin pidättämistä tai takavarikkoa vastaan ei saa käyttää hätävarjelua. Myöskään laillisuudeltaan tulkinnanvaraista virkatointa vastaan ei saa käyttää hätävarjelua.

Hätävarjelussa käytettävien keinojen on ensinnäkin oltava välttämättömiä hyökkäyksen torjumiseksi; omenavarasta ei saa ampua. Sallittuja ovat vain lievimmät mahdolliset keinot hyökkäyksen torjumiseksi. Olennaisin kriteeri on tilanteen kokonaisarvostelu. Vain sellainen puolustusteko on sallittu, jota voidaan pitää kokonaisuudessaan arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö- sekä muut olosuhteet. Erittäin suuri huomio on kiinnitettävä paitsi hyökkäys- ja puolustustekoon, myös hyökkääjän ja puolustautujan käytössä oleviin ampuma- tai teräaseisiin.

Hätävarjelu antaa ainoastaan oikeuden torjua uhkaamassa olevia oikeuden loukkauksia. Jos esimerkiksi varkaus on jo tapahtunut ja rikoksen uhri löytää omaisuuttaan toisen hallusta, hätävarjelun aikarajat ovat ylittyneet ja omaisuuden oikean omistajan on lähtökohtaisesti turvattava viranomaisten apuun. Pakkokeinolain 1 luvun 2 a §:n mukaan itseapu on kuitenkin sallittua, jos omaisuuden takaisin ottoon on ryhdytty verekseltään tai jos menetettyä omaisuutta takaisin otettaessa riittävää ja oikea-aikaista viranomaisapua ei ole saatavilla. Kyse on samoista kriteereistä kuin hätävarjelun kohdalla. Käytettävien keinojen on oltava välttämättömiä ja suhteellisuusperiaatteen mukaisia.

Pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä säädetään jokamiehen kiinniotto-oikeudesta, joka ei rajoitu rikoksen uhriin eikä omaisuusrikoksin. Vaikka rikoksentekijöiden kiinniottaminen on ensi sijassa poliisiviranomaisten asia, on myös yksityishenkilöillä oikeus rikoksentekijän kiinniottamiseen. Jokainen saa ottaa kiinni verekseltään tai pakenemasta jokaisen rikoksentekijän, joka on syyllistynyt vankeusuhkaiseen rikokseen tai tavallisimpiin sakkorikoksiin. Oikeus koskee myös niitä tilanteita, joissa rikoksentekijä on etsintäkuulutettu. Yleensä poliisi pyytää yleisöltä ainoastaan tietoja etsintäkuulutettujen henkilöiden olinpaikasta eikä omatoimisiin kiinniottamistoimiin ole suositeltavaa ryhtyä.

Jos poliisimies, muu viranomainen tai järjestystä ylläpitävä henkilö joutuu hyökkäyksen kohteeksi, sovelletaan hätävarjelua koskevia säännöksiä. Poliisimiehellä on kaikille yksityisille kuuluva oikeus hätävarjeluun. Silloin kun "hyökkäyksestä" kiinniotettavan puolelta ei voida puhua, on kyse rikoslain 4 luvun 6 §:ssä säädetystä voimakeinojen käytöstä. Säännökset tulevat sovellettavaksi otettaessa rikoksentekijää kiinni, estettäessä häntä karkaamasta tai muuten murrettaessa sellaista vastarintaa, jossa ei hyökätä ketään vastaan.

Eri virkamiehillä ja järjestystä ylläpitävillä henkilöillä on erikseen säädetyt valtuudet voimakeinoihin. Tällaisia henkilöryhmiä ovat poliisimiesten ohella muun muassa tullimiehet, rajavartijat, vanginvartijat, sotilaat, ulosottomiehet, vartijat, järjestyksenvalvojat sekä osa joukkoliikenteen henkilöstöstä. Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain puolustettavina pidettäviin toimenpiteisiin, kun huomioon otetaan tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin. Poliisin piirissä on annettu tarkentavia määräyksiä muun muassa aseenkäytöstä ja piikkimaton käytöstä kiinniottotilanteessa. Pelkän kiinniottamisen toteuttamiseksi tai karkaamisen estämiseksi aseenkäyttö on aina kiellettyä. Aseen käyttäminen tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun on ilmeistä, että poliisimies joutuisi muuten kohta hätävarjelutilanteeseen.

Hätävarjelussa oli kyse oikeudettoman hyökkäyksen torjumisesta. Muusta kuin oikeudettomasta hyökkäyksestä johtuvaa vaaraa yksityisille eduille kutsutaan rikoslain 4 luvun 5 §:ssä pakkotilaksi. Hätävarjelun tapaan sallittua on niin omien kuin toisenkin etujen suojaaminen. Pakkotilateot vaihtelevat tavattoman paljon, ja niiden arvostelu on varsin olosuhdesidonnaista. Pääsääntönä on, että pelastettavan edun on oltava arvokkaampi kuin uhratun, jotta pakkotilatekoa voitaisiin pitää oikeudenmukaisena. Yksi tyypillinen pakkotila on tulipalo tai liikenneonnettomuus, jonka pelastustoimissa saadaan käyttää ulkopuolisen omaisuutta ilman omistajan lupaa. Myös puolustettaessa itseä tai toista eläimen hyökkäykseltä, lakia saadaan rikkoa pakkotilassa. Tässäkin tapauksessa ratkaisevaa on intressivertailu ja tilanteen kokonaisarvostelu.

Loukatun suostumuksen vaikutuksesta teon rangaistavuuteen ei laissamme ole yleissäännöstä. Sellaisen säätäminen olisikin vaikeaa tilanteiden erilaisuuden vuoksi. Pääsäännön mukaan mikäli syyntakeinen vahinkoa kärsinyt on antanut etukäteen vapaaehtoisen ja riittävän täsmällisen suostumuksensa vahingon aiheuttamiseen, vahingon aiheuttajan rangaistus- ja vahingonkorvausvelvollisuus voi poistua oikeuttamisperusteen vuoksi. Esimerkiksi asiakirjan allekirjoittaminen toisen vapaaehtoisella, etukäteen antamalla ja täsmällisellä luvalla ei yleensä merkitse rangaistavaa väärennystä, vaan suullista valtuutusta. Vakaviin vahinkoseurauksiin ei kuitenkaan voi suostua suostumuksen antajan katumusriskin vuoksi. Edes vakaa pyyntö ei poista tapon tai törkeän pahoinpitelyn oikeudenvastaisuutta. Loukatun suostumuksen ongelmat liittyvät ennen kaikkea hoitotoimenpiteisiin ja urheiluvahinkoihin.