Oikeustiede:oikeusvaltio/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Oikeusvaltioteoriat. Oikeusvaltioteoriat voidaan ryhmitellä materiaalisiin ja muodollisiin. Oikeusvaltio-käsitteen varhaishistoriaan kuuluu Immanuel Kantin (1724-1804) oikeusfilosofia, jossa sittemmin eriytyneet aineelliset ja muodolliset aineosat olivat vielä erottamattomasti yhteen kietoutuneita. Aineelliseksi luonnehdittava tekijä, valtiollisten lakien rationaalisuus, oli Kantin mukaan määrä taata muodollisina pidettävillä seikoilla, lakien demokraattisella syntyprosessilla. Kantista huolimatta kuitenkin vasta 1800-luvun alkupuolen varhaisperustuslaillinen koulukunta nosti oikeusvaltion keskeiseksi teoreettiseksi käsitteeksi ja samalla poliittiseksi vaatimukseksi.
Materiaalinen oikeusvaltio. Saksan yhdistämistä edeltäneen valtiosääntökeskustelun liberaali siipi kiteytti keskeiset tavoitteensa yhtenäisyyden ja vapauden vaatimuksiksi. Yhtäältä oli luotava yhtenäinen saksalainen valtio ja oikeusjärjestys, ja toisaalta oli taattava mielivaltaisilta valtiollisilta puuttumisilta turvattu yksityisautonomian alue. Varhaisperustuslaillisessa valtio-oikeusteoriassa nämä vaatimukset olivat taustana suvereniteetin (valtion yhtenäisyyden ja reaalisen toimintakyvyn) ja oikeuden ongelmille.
Vastaus suvereniteetin kysymykseen edellytti, että valtiolla tuli olla tietty ylin tahto-ja toimintakeskus eli valtiovalta. Valtiovallalla taas tuli olla persoonallinen kantaja, jonka varhaisperustuslaillinen koulukunta enemmän tai vähemmän selvästi henkilöi monarkkiin.
Varhaisperustuslaillisessa teoriassa irrottauduttiin valistusajan kansansuvereniteettiperiaatteesta. Koulukunta tosin yleensä samaisti määritelmässään kansan ja valtion. Tällöin kansaa ei kuitenkaan ymmärretty todellisuudessa toimivaksi poliittiseksi voimaksi vaan eräänlaiseksi kulttuuriseksi ja henkiseksi ykseydeksi. Toiselta puolen kyseinen koulukunta taisteli myös niin kutsutun patrimoniaalivaltion ajatusta vastaan. Tämän ajatuksen mukaan suvereniteetti kuului monarkille jonkinlaisena alkuperäisenä, yksityisenä ja rajoittamattomana oikeutena.
Vastauksena vapauden ja oikeuden ongelmaan oli vaatimus oikeusvaltiosta. Tämän vaatimuksen mukaan valtio sai toteuttaa tarkoituksiaan vain oikeuden rajoissa ja sen välinein. Näin suvereniteettia rajoitti oikeuden periaate. Oikeus ei kuitenkaan typistynyt positiiviseen oikeuteen. Oikeus tarkoitti ensisijaisesti siveellistä järjestystä, joka oli olemassa itsenäisesti, valtiosta ja suvereniteetista riippumatta. Tähän siveelliseen järjestykseen sisältyi myös yhteiskunnan jäsenille kuuluvia loukkaamattomia oikeuksia, jotka osaltaan paaluttivat valtiolle sallitun toiminta-alan rajoja.
Näin oikeuden ja valtion välisissä suhteissa oikeus asetettiin valtion yläpuolelle. Kun oikeus nähtiin ensisijaisesti itsenäiseksi siveelliseksi järjestykseksi, oikeusvaltiotakaan ei voitu ymmärtää samalla tavalla muodollisesti kuin sittemmin positivistisen käänteen jälkeen. Oikeusvaltioon kytkettiin myös materiaalisia, sisällöllisiä tunnusmerkkejä. Oikeuden itsenäistäminen siveelliseksi järjestykseksi myös katkaisi sen siteen, joka vielä Kantilla liitti toisiinsa oikeuden ja demokratian.
Muodollinen oikeusvaltio. Kun Saksan valtakunta oli luotu ja kun yleissaksalainen valtiosääntö oli vuonna 1871 annettu, yhtenäisyystavoite oli toteutunut. Vapaustavoitetta täsmentäneet vaatimukset oli puolestaan täytetty valtiosäännön kansanedustuslaitokselle takaamalla oikeudella osallistua lainsäädäntöön ja osavaltioiden valtiosääntöjen sisältämillä vapausoikeuksilla.
Samalla olivat syntyneet edellytykset itsenäiselle, positivistiselle valtio-oikeustieteelle. Valtio-oikeustiede saattoi puhdistautua ulko-oikeudellisista aineksistaan, siveellisyyden vaatimusten ja valtiotarkoitusten pohdiskelusta, ja keskittyä tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa, positiivista oikeutta. Vuosisadan lopun saksalaista valtio-oikeustiedettä hallinnut myöhäisperustuslaillinen koulukunta omaksuikin lakipositivistiset lähtökohdat (ks. lakipositivismi).
Tämä koulukunta säilytti oikeusvaltion yhtenä keskeisistä käsitteistään. Valtion ja oikeuden käsitteitä samoin kuin valtion ja oikeuden keskinäissuhdettakin tulkittiin kuitenkin nyt toisin kuin varhaisperustuslaillisessa teoriassa. Valtio ei enää ainakaan oikeudellisessa katsannossa ollut kansakokonaisuus siveellisenä ja henkisenä organismina vaan yksityisoikeuden subjekteihin rinnastettava tahtoyhteisö, oikeushenkilö. Suvereeni valtiovalta, jota mikään materiaalinen siveellisyyden periaate ei enää rajoittanut, kuului tälle tahtoyhteisölle eikä esimerkiksi monarkille sen elimenä.
Oikeutta taas oli myöhäisperustuslaillisen koulukunnan mukaan vain positiivinen, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä asetettu oikeus. Ajatus ylipositiivisesta, valtiosta riippumattomasta oikeudesta siveellisenä järjestyksenä hylättiin. Varhaisemman perustuslaillisen teorian tavoin myös myöhäisperustuslaillisessa teoriassa edellytettiin valtion sidonnaisuutta oikeuteen. Kun oikeus ei kuitenkaan enää ollut valtiosta riippumaton järjestys vaan samaistui valtion itsensä antamiin normeihin, sitä ei myöskään enää voitu asettaa valtion yläpuolelle. Oikeuden ja valtion suhde kääntyi päinvastaiseksi: nyt valtio määräsi oikeutta.
Samalla valtion sidonnaisuudesta oikeuteen tuli vaikea teoreettinen pähkinä. Miten oli selitettävissä, että valtio on oikeuden luoja mutta on samalla kuitenkin myös itse siihen sidottu? Tämän ongelman ratkaisuksi vakiintui ennen pitkää lähinnä Georg Jellinekin nimeen liitetty oppi valtion itserajoituksesta: asettamillaan oikeusnormeilla valtio samalla itse rajoitti itseään ja toimintamahdollisuuksiaan.
Kun oikeuden käsite typistettiin pelkästään positiiviseen oikeuteen, oikeusvaltionkin käsite saattoi olla vain muodollinen. Oikeusvaltion käsitteestä ei enää voitu johtaa sisällöllisiä vaatimuksia positiiviselle oikeudelle tai ylipäänsä valtiotoiminnoille. Oikeusvaltiota tavoittelevien vaatimusten keskeiseksi ainesosaksi kohosikin hallinnon lainalaisuuden periaate.
Materiaalisen oikeusvaltion paluu. Valtio oikeudellisen positivismin ja samalla muodollisen oikeusvaltio-käsitteen valtakausi päättyi Saksassa Weimarin tasavaltaan, jossa käytyä keskustelua luonnehti materiaalisten oikeus- ja oikeusvaltioteorioiden esiinnousu. Jopa Kolmannessa valtakunnassa eräät teoreetikot pitivät kiinni oikeusvaltion käsitteestä. He kuvasivat kansallissosialistista oikeusvaltiota oikeudenmukaisuusvaltioksi, joka on toteuttanut käänteen muodollista oikeusvaltio-käsitettä vastaavasta lainsäädäntövaltiosta (materiaaliseen) oikeusvaltioon.
Saksan liittotasavallassa käydyssä keskustelussa, samoin kuin Saksan valtiosääntötuomioistuimen tulkinnassakin, materiaalinen oikeusvaltio käsite näyttää perineen voiton muodollisesta. Materiaalisen käsitteen sisällöllisiä ainesosia on etsitty kirjoitetun valtiosäännön yläpuolelle kohotetuista perusperiaatteista ja johtoideoista.
Materiaalisten oikeusvaltioteorioiden kehittelyyn on vaikuttanut käsitys, jonka mukaan valtio-oikeudellinen positivismi ja sen muodollinen oikeusvaltio-käsite olisi osaltaan myötävaikuttanut Weimarin tasavallan tuhoutumiseen ja lakimieskunnan valtaosan alistumiseen Kolmannen valtakunnan palvelukseen. Käsitystä voi pitää vähintäänkin ongelmallisena. Weimarin tasavallassa käydyssä keskustelussa nimenomaan muodollisen oikeusvaltio käsitteen kannattajat puolustivat samalla Weimarin demokraattista valtiosääntöä. Oikeusnormien asettamis- ja soveltamiskäytäntö Kolmannessa valtakunnassa puolestaan oli suoranaisessa ristiriidassa valtio-oikeudellisen positivismin muodollisten vaatimusten kanssa.
Demokraattinen oikeusvaltio. Viimeaikaisessa keskustelussa Jürgen Habermas on proseduraaliseksi kutsumansa oikeusparadigman puitteissa eritellyt ja perustellut demokraattisen oikeusvaltion käsitettä. Habermasin mukaan ainoastaan demokraattinen oikeusvaltio pystyy purkamaan sen oikeusvaltion paradoksin, jonka ratkaisuksi Jellinek tarjosi valtion itserajoituksen oppiaan. Habermasin mukaan vain demokraattisen lainsäätämismenettelyn tuloksena syntyvä oikeus voi rajoittaa sitä valtiollista vallankäyttöä, joka viime kädessä tukeutuu pakkoon.
Demokraattisessa lainsäätämismenettelyssä muodostuu kansalaisten yhteisiin mielipiteisiin ja vakaumuksiin perustuvaa kommunikatiivista valtaa, joka legitiimin lainsäädännön välityksellä rajoittaa pakotukseen perustuvaa hallinnollista vallankäyttöä. Demokraattinen lainsäätämismenettely edellyttää kansalaisyhteiskunnan osallistumista julkisuudessa käytäviin diskursseihin, joissa lainsäätämishankkeiden yhteiskuntapoliittista samoin kuin eettistä ja moraalistakin hyväksyttävyyttä punnitaan.
Habermasin demokraattinen oikeusvaltio käsite merkitsee eräässä mielessä paluuta Kantin oikeusfilosofiaan. Kantillahan aineelliset ja muodolliset ainesosat, jotka 1800-luvun oikeusvaltioteorioissa sittemmin irtaantuivat toisistaan, olivat demokratiavaatimuksen välityksellä elimellisessä yhteydessä keskenään.