Oikeustiede:oikeuskieli/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeuskieli erikoiskielenä. Oikeuskieli poikkeaa yleiskielestä erityisesti termistön suhteen (ks. oikeustermi). Toisaalta oikeuskieli on osin omaleimaista myös tyylillisesti. Nämä tyylilliset ja syntaktiset (lauseopilliset) piirteet selittyvät pitkälti oikeuskielen konservatiivisuudella: sen ilmaisutavat muuttuvat yleensä vähitellen, yleiskieltä hitaammin.

Oikeuskieli on yksi erikoiskielistä eli se on teknolekti. Oikeuskieli poikkeaa useimmista muista erikoiskielistä sen suhteen, että sen termistö on suureksi osaksi peräisin eri aikakausilta (osa on kehittynyt jo vuosisatoja sitten) ja varsinkin aiemmin siinä suosittiin monimutkaisia virkerakenteita ja kaavamaisia, usein rituaalisia ilmaisutapoja.

Oikeuskieltä voidaan myös luonnehtia ammattikieleksi, ts. eriytyneen ammattikunnan (profession) käyttämäksi kieleksi. Tämä pitää kuitenkin paikkansa vain varauksin. Lainkäytössä ja hallinnossa toimii myös muita kuin juristeja (lautamiehet, maanmittausinsinöörit jne.). Niin ikään on luontevaa sanoa, että maallikko, joka esimerkiksi laatii testamentin asiakirjamallin pohjalta, käyttää oikeuskieltä. Toisaalta oikeuskielen viestinnällisenä kohderyhmänä ovat myös muut henkilöt kuin juristit, jopa maan väestö kokonaisuudessaan (mm. eduskuntalait on tarkoitettu koko kansan noudatettaviksi).

Oikeuskielen lajit. Oikeuskieli voidaan jakaa alalajeihin eri perusteilla. Käyttäjäryhmä- tai tekstilajipohjaisesti voidaan erottaa mm. säädöskieli, tuomioistuinkieli (jonka puitteissa saatetaan erikseen erottaa asianajokieli), hallinnon kieli ja oikeustieteen kieli. Erottelujen mielekkyys on siinä, että kullakin alalajilla on omia erityispiirteitään teksti-, virke- ja sanastotasolla. Niinpä tuomioistuinkieli on vanhastaan muotosidonnaista ja kaavamaista ja oikeustieteen kieli puolestaan pitkälti kansainvälisten vierassanojen kyllästämää. Lähinnä termistölliseltä kannalta oikeuskieli voidaan jakaa alalajeihin myös oikeusalakohtaisesti. Yleisjuridisten termien lisäksi kullakin oikeudenalalla on käytössä joukko alakohtaisia termejä (esim. rikosoikeudessa syyntakeisuus) ja niiden ohessa lähialojen (kuten oikeuslääketieteen tai maanmittausalan) termejä.

Oikeuskielen tehtävät. Viestintäopillisten erottelujen pohjalta oikeuskielelle voidaan hahmottaa useanlaisia tehtäviä. Leimallisin niistä on oikeuden toteuttaminen kielen avulla, ts. juridisten seuraamusten tuottaminen kieliteoilla. Toisaalta on itsestään selvää, että oikeuskieli välittää juridisluonteisia viestejä. Yleisellä tasolla sen tehtävänä on oikeuden arvovallan tukeminen, jotta maassa säilyisivät järjestäytyneet olot. Historian eri vaiheissa oikeuskielellä on myös ollut – ja on yhä edelleen – kulttuuritehtävä. Yhtäältä oikeuskieli säilyttää osaltaan maan kieliperintöä ja toisaalta sen uudistaminen edistää kielen yleistä kehitystä. Tämä liittyy usein läheisesti kielipoliittisiin tavoitteisiin. Niin ikään on muistettava, että eriytynyt oikeuskieli on omiaan vahvistamaan juristikunnan ryhmähenkeä. Oikeuskielen käyttäjät eivät välttämättä tiedosta näitä tehtäviä kieltä käyttäessään. Nimenomaan silloin sosiologien suosima ilmaus funktio on osuva: voidaan puhua oikeuskielen funktioista.

Oikeuskielen ominaisuudet. Edellä esitetyt tehtävät ovat osaltaan muovanneet – ja muovaavat edelleen – oikeuskieltä. Sillä on useita erityispiirteitä muuhun kielenkäyttöön verrattuna. Oikeuskieli on täsmällistä ja yleispätevää. Tämä tarkoittaa, että se on tarkkaa ja usein etäistä. Niinpä siinä käytetään runsaasti määritelmiä ja ristiviittauksia, ja se sisältää paljon sanojen toistamista. Oikeuskieli on myös abstraktia, persoonatonta ja neutraalia. Niin ikään sille on leimallista tekstien pitkälle menevä jäsentäminen, kaavamaisuus, lyhenne- ja substantiivipitoisuus sekä vanhahtavuus ja raskaus. Kautta aikojen juristit ovat kirjoittaneet pitkiä virkkeitä. Tämä vuosisatainen traditio on näkynyt kaikissa juridisissa teksteissä, niin säädöksissä, tuomioistuinpäätöksissä kuin yksityisissä asiakirjoissa.

Oikeuskieli on erityisen vanha ammattikieli, jolla on (mm. lakimieslatinan osalta) vuosisataiset, Etelä-Euroopassa jopa vuosituhantiset perinteet. Eri maissa oikeuskielen ominaisuuksiin ovat historian kuluessa vaikuttaneet monet tekijät, muun muassa aikakauden yleinen kulttuuri-ilmasto ja maan oikeusjärjestelmän rakenne. Kun lakimieskunta on aina ollut konservatiivista, monet aiempien aikakausien piirteet esiintyvät yhä nykyajan oikeuskielissä. Esimerkiksi englantilaisessa oikeuskielessä on edelleen paljon rituaalista toistoa.

Oikeuskielen ongelmat. Useat edellä mainituista oikeuskielen ominaisuuksista lisäävät oikeuskielen vaikeaselkoisuutta. Tällainen vaikutus on aivan ilmeisesti oikeuskielen lyhennepitoisuudella ja vanhahtavuudella (erityisesti kauan sitten kiteytyneillä sanonnoilla ja rituaalisilla toistoilla). Samaan suuntaan on omiaan vaikuttamaan myös ns. substantiivitauti (ts. liiallinen raskaiden substantiivien käyttö verbien sijasta), pyrkimys täsmällisyyteen ja informaatiopitoisuuteen (ts. tiivistäminen), systeemisyys (lukuisat ristiviittaukset), pitkävirkkeisyys jne.

Myös täsmällisyydellä on kielteinen puolensa, joka näkyy vaikeatajuisten termien käyttönä. Ne eivät useinkaan avaudu oikein tai eivät avaudu lainkaan tavalliselle kansalaiselle. Tämä koskee aivan erityisesti oikeuskielen latinalaista tai latinalaisperäistä sanastoa. Länsimaiset juristit käyttivät aktiivisesti latinaa pitkälle uudelle ajalle. Eri oikeuskieliin onkin jäänyt paljon latinalaista sanastoa sekä suorina sitaattilainoina että erikoislainoina (kielen mukautettuina vierassanoina). Tämä koskee nimenomaan oikeuskirjallisuutta mutta monissa maissa myös tuomioistuinpäätöksiä ja muita juridisia asiakirjoja (ks. lakimieslatina).

Oikeuskielen huolto. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana valtiovalta on länsimaissa – ja osin muuallakin – alkanut kantaa kasvavaa huolta oikeuskielen laadusta. Taustalla ovat edellä esitetyt oikeuskielen ymmärrettävyysongelmat, joita yhteiskunnan ja oikeussääntelyn monimutkaistuminen (muun muassa teknisen kehityksen johdosta) on pahentanut. Esimerkiksi vero- ja sosiaalioikeudelliset säädökset ovat detaljipitoisuudessaan hankalaa luettavaa.

Läntisessä Euroopassa on erityisenä ongelmana lisäksi se, että maat kuuluvat Euroopan unioniin. EU:n lainvalmistelun työkielinä toimivat englanti ja ranska, jossain määrin myös saksa; kaikki muut kieliversiot ovat tosiasiassa käännöksiä niiden yhtäläisestä todistusvoimaisuudesta huolimatta. Käännöstyössä joudutaan kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei alkuperäisistä työkielistä kulkeutuisi muihin kieliin ilmauksia ja rakenteita, jotka eivät ole niille luonteenomaisia. Toisaalta myös nämä työkielet, englanti ja ranska, joutuvat mukautumaan EY:n oikeusjärjestelmän ja muista kieliversioista aiheutuvan käännöstarpeen vaatimuksiin.

Samalla uudistuspaineita ovat korostaneet arvojen muutokset. Niin Euroopassa kuin muualla demokratian ja tasa-arvon ajatukset ovat vahvistuneet ja niitä ilmentävä kansalaisyhteiskunta lujittunut. Eri maissa painotetaan uudelleen jo valistusaikana esille noussutta ajatusta siitä, että kansalaisen on voitava itse selvittää, mitkä ovat hänen oikeutensa ja velvollisuutensa yhteiskunnassa.

Ongelmien tiedostaminen on johtanut siihen, että eri kielialueilla on perustettu oikeuskielen huoltoa ja ymmärrettävyyttä edistäviä seuroja ja yhdistyksiä. Sellaisia toimii myös kansainvälisesti (mm. Clarity International). Toisaalta monissa maissa on luotu virallisia oikeuskielen huollon toimielimiä. Samalla on kehittynyt virkakielenhuoltajien ammattikunta, joka on aktiivisesti mukana oikeuskielen laatua koskevassa keskustelussa ja kouluttaa tuomareita ja virkamiehiä kielenkäyttökysymyksissä. Oikeuskielen laatua edistävissä toimielimissä yhdistyvät usein tutkimus, koulutus ja kielenkäytön ohjailu suosituksin ja malliasiakirjoin. Ohjeiden, suositusten ja malliasiakirjojen ohessa erittäin tärkeää on koulutus. Tämä on tiedostettu myös Suomessa. Kotimaisten kielten keskuksessa työskentelee useita virkakieleen (oikeuskieleen) erikoistuneita henkilöitä. Oikeuskielen huoltoon on niin ikään kehitetty teknisiä apuneuvoja. Eri maissa on valmistettu tai valmistumassa automaattisia apuneuvoja, jotka selkiyttävät oikeuskieltä virke- ja kappaletasolla (esim. tekstien luettavuutta tarkistava automatiikka, joka laskee virkkeiden sisältämän sanamäärän).

Oikeuskielen huollon saavutukset. Kansainvälisesti vertaileva tarkastelu osoittaa, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana oikeuskielen ymmärrettävyys näyttää lisääntyneen useissa tärkeissä suhteissa. Vaikeatajuisuuden ongelma on tiedostettu aiempaa paremmin, ja kielenhuoltoa on eri maissa tehostettu, jotta hallinto- ja oikeuskieli avautuisi tavalliselle kansalaiselle. Monissa oikeuskulttuureissa tämä on heijastunut selvästi teksti- ja virketasolla. Juridiset tekstit, muun muassa tuomioistuinratkaisut, jäsennetään (mm. alaotsikoin) aiempaa selvemmin lukijan kannalta, ja myös virkkeet ovat lyhentyneet ja keventyneet. Asiakirjojen laajuuden suhteen on kuitenkin havaittavissa osin vastakkainen suuntaus. Esimerkiksi EU:n tuomioistuinten ratkaisujen tekstipituus on kasvussa.

Sanastotasolla kryptiset latinalaiset ilmaukset ovat useissa oikeuskielissä vähenemään päin. Joissakin maissa suunta tosin on ainakin väliaikaisesti toinen ja kansainvälisluonteisilla oikeusaloilla lakimieslatina on säilyttänyt asemansa. Lisäksi globaalistuminen ja Euroopan integraatio – yhdistyneinä taloudellis-tekniseen kehitykseen – tuottavat jatkuvasti uusia oikeudellisia ja hallinnollisia instituutioita ja käsitteitä. Moottoreina toimivat erityisesti Yhdysvallat ja Euroopan unioni. Seurauksena on juridisten uudistermien tulva. Näin sekä juristit että ei-juristit kohtaavat jatkuvasti ilmauksia, joita he eivät ennestään tunne. Usein näitä ilmauksia on vaikea avata edes selittämällä tavallisille kansalaisille, koska niiden taustalla on monimutkaisia (tekniikan, talouden jne.) ilmiöitä. Tässä suhteessa oikeus- ja hallintokielen ymmärrettävyys on viime vuosina vaikeutunut ja vaikeutumassa.

Oikeuskielen tutkimus. Historiallisesti suuntautuneessa filologiassa juridisten tekstien tarkastelulla on pitkät perinteet. Onhan suuri osa eri kielten varhaisimmista dokumenteista luonteeltaan juridisia. Tämä koskee aivan erityisesti latinankielisiä asiakirjoja mutta myös dokumentteja, jotka on laadittu esimerkiksi vanhan alasaksan tai ruotsin kielellä. Painotus on perinnäisesti ollut näiden asiakirjojen termistössä. Filologisissa tutkimuksissa on selvitetty juridisten termien etymologiaa, niiden käsitesisältöjen kehitystä (mm. sanojen merkitysten eriytymistä eri maissa tai alueilla), aiempien ilmausten korvautumista uusilla jne.

Modernin lingvistiikan kehittyminen 1900-luvun mittaan on siirtänyt kielitieteellisen tutkimuksen painopistettä kohti nykyhetken tekstejä ja samalla lisännyt olennaisesti tutkimuksen volyymia. Kielitieteellisissä ja kielenhuollollisissa julkaisuissa käydäänkin 2000-luvun alussa vilkasta oikeuskieltä koskevaa keskustelua niin Suomessa kuin muualla.

Lakimiesten harrastuksen kohteena ovat perinnäisesti juridisen tulkinnan problematiikka ja oikeuskielen sanasto. Nykyisin monia juristeja kiinnostavat myös muunlaiset, ensi sijassa lingvistien tarkastelemat kysymykset, esimerkiksi oikeuskielen ominaisuudet virke- ja tekstitasolla. Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on korostanut ongelmia, jotka liittyvät juridisten tekstien kääntämiseen ja vieraiden oikeuskielten sanastolliseen ja tyylilliseen vaikutukseen maassamme. Tältä pohjalta on virinnyt uutta tutkimusta ja keskustelua, johon osallistuvat sekä lingvistit että juristit.

Kirjoittaja: Heikki E. S. Mattila