Oikeustiede:Code civil/laajempi kuvaus

    Tieteen termipankista

    Palaa takaisin käsitesivulle

    Säätämisvaiheet Vallankumousta edeltäneenä aikana Ranskan oikeuden tila oli sekava: oikeudellinen aineisto koostui eri aikakausilta peräisin olevista kirjoitetuista laeista, roomalaisesta oikeudesta, paikallisesta tapaoikeudesta ja aina keskiajalta peräisin olleesta oikeuskäytännöstä. Vuoden 1789 vallankumous muutti merkittävästi yhteiskunnallisia voimasuhteita, ja niinpä lakiasäätävä kansalliskokous katsoi tarpeelliseksi aloittaa siviilioikeutta koskevan kodifiointityön vuonna 1790. Työssä edettiin ensin osittaisuudistuksin, kunnes Jean Jacques de Cambacérèsin johtama lakikomissio aloitti työnsä vuonna 1793.

    Cambacérèsin lakikomissio laati vuosina 1793—1796 kolme lakiehdotusta. Näistä kaksi ensimmäistä torjuttiin liian vallankumouksellisina, eikä kolmatta käsitelty lainkaan. Jacqueminot’n johdolla valmisteltiin vielä neljäskin ehdotus, joka jätettiin vuonna 1799. Myöskään tällä ehdotuksella ei ollut menestystä. Napoleon asetti uuden lakikomission vuonna 1800, vallankumouksen jo ohitettua radikaaleimman vaiheensa. Komission johtoon tulivat Napoleon itse ja Cambacérès. Työn tuloksena uusi lakikodifikaatio, Code civil, tuli voimaan 21.3.1804. Se kumosi aikaisemmat siviilioikeuden lähteet.

    Sisältö Code civil oli ilmaisultaan hämmästyttävän moderni ja tiivis: se käsitti 2 281 artiklaa, kun esimerkiksi Preussin lakikodifikaatio vuodelta 1794 (Allgemeines Landrecht für die königlichen Preussischen Staaten) koostui lähes 20 000 pykälästä. Code civil jakautui – ja jakaantuu edelleen – osiin, joita on kolme (henkilö-, esine- ja velvoiteoikeus) ja joista käytetään nimitystä kirja (livre). Vuonna 1807, keisarikunnan korvattua konsulaatin, lain nimeksi tuli Code Napoléon. Vanha nimi palautettiin vuonna 1816 Napoleonin kukistuttua. Code Napoléon -nimitys esiintyy kuitenkin edelleen epävirallisissa yhteyksissä, varsinkin ulkomailla.

    Code civil -teoksen on katsottu koonneen Ranskan suuren vallankumouksen saavutukset laiksi: se kumosi feodaalioikeudet sekä takasi kansalaisvapaudet ja sopimusvapauden. Tietystä vallankumouksellisuudestaan huolimatta Code civil oli kuitenkin perusvireeltään sangen konservatiivinen: sen avulla pyrittiin vakiinnuttamaan yksityisomistukseen ja perheeseen nojaavat yhteiskunnalliset olot. Yksittäisten säännösten tarkastelu osoittaakin, että Code civil rakentui, eräistä vallankumouksen tuotteina syntyneistä innovaatioista huolimatta, ennen muuta vanhalle perustalle. Lain säännökset perustuivat 1700-luvun ranskalaiseen yksityisoikeuteen, joka vuorostaan oli usean erilaisen oikeudellisen aineksen yhdistelmä. Sen muodostivat ennen muuta Pariisin alueen tapaoikeus (Coutume de Paris), roomalainen oikeus, vuosien 1731 ja 1747 kuninkaalliset ordinanssit sekä parlement -tuomioistuinten (ylioikeuksien) oikeuskäytäntö. Roomalaisen oikeuden vaikutus on suurinta esine- ja velvoiteoikeuden alueella, ja tuomioistuimista Pariisin ylioikeuden oikeuskäytäntö oli keskeisellä sijalla. Lainsäädäntötyössä hyödynnettiin myös merkittävien oikeustieteilijöiden kirjoituksia: heistä mainittakoon François Bourjon ja Robert Joseph Pothier. Siviililakikirjan uudenaikaisuus ei ollutkaan sen yksittäisissä säännöksissä, vaan kodifioimisen ja yhtenäistämisen ajatuksissa: ancien régimen oikeudellinen hajanaisuus korvautui nyt yleisellä ja koko valtakunnalle yhteisellä siviililailla.

    Vaikutus Code civil levisi Napoleonin valloitussotien mukana ja vapaaehtoisen reseption kautta ympäri Eurooppaa. Se omaksuttiin kokonaisuudessaan tai joiltakin osin Belgiaan, Hollantiin, Luxemburgiin, Portugaliin, Espanjaan, Kreikkaan ja Puolaan, lähes koko Etelä-Amerikkaan sekä Yhdysvaltojen Louisianaan ja Kanadan Quebeciin. Sillä oli vaikutusta myös Ranskan siirtomaissa.

    Kirjoittaja: Heikki Pihlajamäki