ekokritiikki


ekokritiikki

Määritelmä inhimillisen ja ei-inhimillisen välisten suhteiden esittämistä kirjallisuudessa ja muissa kulttuurinmuodoissa tutkiva tutkimussuuntaus, jonka näkökulma on usein ihmisen biosfääriä tuhoavan vaikutuksen herättämässä huolessa

Selite

Humanisteja ja luonnontieteilijöitä yhdistävä tieteidenvälinen tutkimussuuntaus, jonka piirissä on käsitelty esim. kirjallisuuden ja fyysisen ympäristön moninaisia yhteyksiä. Ekokritiikki on valtaosin yhteiskuntakriittistä, koska siinä usein tutkitaan elinympäristöön liittyviä poliittis-eettisiä ongelmia ja pyritään kaikin tavoin lisäämään ihmisten ekologista tietoisuutta. Abstraktimmalla tasolla voidaan pyrkiä kulttuurin ja luonnon välisen binaarisen opposition poistamiseen tai ainakin kyseenalaistamiseen.

Ekokritiikki on 1960-luvulla alkunsa saaneen ympäristöliikkeen tulosta. Uuden ympäristötietoisuuden katsotaan alkaneen Rachel Carsonin teoksesta Silent Spring (1962, Äänetön kevät). Carsonin on tulkittu edustavan "arkadista ekologiaa", joka puoltaa paluuta esimoderniin maalaiselämään. Ekokritiikissä on erotettu yhdysvaltalainen ja englantilainen pääsuuntaus. Amerikkalaiset tutkijat nostavat mielellään esiin sellaisia kirjailijoita kuin H. D. Thoreau ja James Fenimore Cooper, jotka ovat kuvanneet Pohjois-Amerikan mantereelle ominaista villiä luontoa ja koskematonta erämaata, kun taas englantilaiset ovat - historiallisista syistä - pikemminkin kiinnittäneet huomiota maaseutumaiseen kulttuurimaisemaan. Esim. Leedsin yliopistossa vaikuttava Terry Gifford käsittelee 1800- ja 1900-luvun luontolyriikkaa ekologisesta näkökulmasta teoksessaan Green Voices: Understanding Contemporary Nature Poetry (1995). Ekokritiikin keskeinen muoto on ekofeminismi, jossa kiinnitetään huomiota yhtäläisyyksiin naisen alistamisen ja luonnonvarojen väärinkäytön välillä. Suuntauksen lähtölaukausta merkitsi Françoise d'Eaubonnen teos Le Féminisme ou la mort (1974), jossa lanseerataan käsite ekologinen feminismi ja pyritään osoittamaan, että toisen sukupuolen johtama miljööpoliittinen vallankumous on välttämätön. Merkittäviä ekokritiikkijulkaisuja ovat myös Judith Plantin toimittama antologia Healing the Wounds. The Promise af Ecofeminism (1989) sekä Irene Diamondin ja Gloria Feman Orensteinin toimittama Reweaving the World. The Emergence of Ecofeminism (1990).

Ekofeministit kiinnittävät huomiota siihen, miten mies- ja naiskirjailijat eroavat suhteessaan luontoon. Keskeisenä teesinä on se, että naisella on erilainen suhde luontoon kuin miehellä. Tämän katsotaan johtuvan toisaalta siitä, että naisen - kuten luonnonkin - historiallisena kohtalona on ollut joutua miehen alistamaksi ja hyväksikäyttämäksi, toisaalta siitä, että naiseuteen liittyy olennaisesti uuden elämän antamisen kyky. Teoksessaan Ecofeminism as Politics: Nature, Marx and the Postmodern (1997) Ariel Salleh tuo esiin, kuinka naiset joutuvat eniten kärsimään ekologisista katastrofeista, kuten Afrikan aavikoitumisesta ja Intian massiivisista puunhakkuista. Hän yhdistää elinympäristöstä käytävän taistelun sosialistien ja feministien taisteluun iskulauseenaan: "Environmental struggle is socialist struggle is feminist struggle." Ekokritiikki on kaikkea muuta kuin yhtenäinen suuntaus, eikä sillä toistaiseksi ole yhtenäistä teoriapohjaa. Ekokritiikin eittämättömiin ansioihin kuuluu huomion kiinnittäminen paitsi luontolyriikkaan ja pastoraalirunouteen myös sellaiseen tähän asti vähälle huomiolle jääneeseen tai suorastaan ylenkatsottuun kirjallisuudenlajiin kuin luonnonesseistiikkaan.

Erikieliset vastineet

ecocriticism	englanti (English)
ekokritik	ruotsi (svenska)

Käytetyt lähteet

HosiaisluomaY2003, MarlandP2013

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:ekokritiikki. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:ekokritiikki.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →