Määritelmä
hellenismistä alkanut materialistinen filosofinen koulukunta, joka korostaa mielenrauhan merkitystä ja maailman määräytyneisyyttä
Selite
Stoalaisuus syntyi hellenistisellä kaudella (jonka yleensä katsotaan alkaneen Aleksanteri Suuren kuolemasta vuonna 323 eaa.), oli vaikutusvaltaisimmillaan Rooman valtakunnassa stoalaisen keisarin Marcus Aureliuksen kuolemaan saakka (181 jaa.) ja hiipui viimeistään Rooman valtakunnan kristillistyessä keisari Konstantinuksen hallintakaudella (306–337 jaa.). Stoalaisuus jaetaan yleensä kolmeen aikakauteen, varhaiseen, keskikauden ja myöhäiseen stoalaisuuteen. Varhainen stoalaisuus alkaa koulukunnan perustajasta Zenon Kitionlaisesta (n. 333–261 eaa.). Kenties merkittävin varhaisstoalainen teorianmuodostaja oli Zenonin oppilas Khrysippos, joka tunnetaan etenkin lauselogiikan kehittäjänä. Keskikauden stoalaisuus ajoittuu sekin vielä hellenistiselle kaudelle ja sen keskeiset ajattelijat olivat Panaetius (n. 185–109 eaa.) ja Posidonius (n. 135–51/50 eaa.). Myöhäisen eli roomalaisen kauden stoalaisuuden on huomattavasti enemmän lähteitä mm. Senecalta (4–65 jaa.), esimerkiksi Suuttumuksesta (De Ira) ja Luonnon kysymyksiä (Naturales quaestiones) , Epiktetokselta (55–135 jaa.), mm. Käsikirja (Encheiridion) ja Marcus Aureliukselta (121–180 jaa.) (mietiskelyjä sisältävä muistikirja Itselleni). Cicero kuuluu myös roomalaisen stoalaisuuden piiriin, ja hänen teoksensa Päämääristä (De Finibus), Tusculanin keskustelut (Tusculanae Disputationes), Valtio (De Re Publica) ja Lait (De Legibus) tarjoavat merkittävää lähdeaineistoa stoalaiseen ajatteluun. Koulukuntana stoalaisuus on kokonaisvaltainen filosofinen maailmankatsomus ja sen vuoksi seuraavassa hyvin tiivis katsaus sen eri osa-alueihin. 1. Metafysiikka. Stoalaisen materialistisen metafysiikkan mukaan aineellinen maailma on kahden eri prinsiipin sekoittumisen tulosta: järjen (logos) ja ”pelkän” materian. Järjen stoalaisten samastavat myös jumalaan (theos, Zeus) ja luontoon (fysis); se on aktiivinen ja aikaansaava prinsiippi pelkän materian ollessa passiivista ja muovautuvaista. Yhtä perustava kuin teoreettinen jako järkeen ja aineeseen on ajatus siitä, että nämä kaksi prinsiippiä ovat tosiasiallisesti alati toisiinsa sekoittuneita maailmassa. Järki kokoaa materian yhtenäisiksi kappaleiksi, toisin sanoen antaa aineelle muodon. Stoalaiset selittävät tätä materian järjenmukaista muovautumista pneuman käsitteen avulla. Pneuma merkitsee sielua hyvin yleisessä merkityksessä ja stoalaisten mukaan kaikki muut eri elementit palautuvat tuleen. Stoalaiset ajattelivat maailman olevan deterministisesti järjestynyt: kaikilla maailman tapahtumilla on jokin niitä edeltävä syy ja että jokainen asiantilan jollakin tavoin vaikuttaa tuleviin asiantiloihin. 2. Tietoteoria. Stoalaisessa epistemologiassa perustana on yhtäältä näkemys siitä, että maailma on objektiivisessa mielessä tiedettävä ja toisaalta siitä, että ihmisen erityispiirre on järkevyys, joka mahdollistaa hänelle maailman käsittämisen. Stoalaista epistemologiaa on luonnehdittu niin empiristiseksi kuin rationalistiseksikin. Yhtäältä kaiken tietomme lähtökohta on aistihavainnossa. Toisaalta kaikki tieto on järjellistä. Stoalainen näkökulma edellyttää kumpaakin puolta: tieto saadaan ulkoisista kohteista havainnon välityksellä, mutta ihmisellä järki osallistuu aina vaikutelman vastaanottamisprosessiin. Siten ihmisillä on todella mahdollisuus saavuttaa luotettavaa tietoa maailmasta, ja ongelman ytimenä on luulon erottaminen tiedosta. 3. Mielenfilosofia. Sielu on stoalaisten mukaan aineellinen. Se on myös kuolevainen: kuolemassa se hajoaa kappaleiksi, jotka myöhemmin voivat toimia uusien materiaalisten konstruktioiden rakennuspalasina. Ihmisen sielu on kuin pieni hippu maailmaa hallitsevasta logoksesta. Sen vuoksi ihmissielu kykenee saamaan aikaan asioita ja vaikuttamaan, ei ainoastaan olemaan vaikutuksen kohteena. Stoalaisilla on pneuman lisäksi käytössään myös käsite psykhê, joka oli varattu merkitsemään nimenomaisesti ihmissielua, sekä hêgemonikon, joka sananmukaisesti viittaa ylemmyyteen ja johtamiseen ja lienee parhaiten suomennettavissa sielun johtavaksi osaksi. Sielun johtavaan osaan liittyy myös eräänlainen yksilöllistävä elementti, ja jotkut tutkijat ovat ehdottaneet sen vastaavan nykymielenfilosofian mielen tai minuuden käsitettä. Stoalaisen filosofiaterapian keskeinen pyrkimys oli auttaa ihmisiä pääsemään eroon tunteista (pathos), koska niihin liittyy aina väärä arvostelma ja koska tunteilla on tapana temmata meidät mukaansa ja siten tehdä mahdottomaksi tavoitteena oleva mielenrauha (ataraksia). Mielenrauhan saavuttanut viisas puolestaan on tunteeton (apathês). 4. Logiikka. Oikeaoppinen ajattelu on loogista ja kuvastaa viisaan mielentilaa. Siten stoalaiset laskivat logiikan hyveeksi (aretê). Stoalaisille logiikka ei siis ollut pelkkä filosofian tekemisen apuväline, vaan myös filosofian itsenäinen osa-alue. Stoalaisille logikêksi nimetty tutkimusalue oli kuitenkin huomattavasti laajempi kuin mitä me nykyään logiikalla käsitämme, sisältäen mm. retoriikan, kieliopin ja dialektiikan. Vaikutuksiltaan kauaskantoisin on ollut stoalainen lauselogiikka, jossa totuusarvon kantajaksi asetettiin kokonainen väitelause ja lauseita yhdistävät loogiset konnektiivit. Stoalaisilla logiikan tutkimus jakautui kahteen puoleen: yhtäältä väitelauseisiin, toisaalta argumentteihin, jotka ovat väitelauseiden yhdistelmiä. Stoalaiset kehittivät myös modaalilogiikkaa. 5. Etiikka. Stoalainen etiikka perustuu hyveisiin. Eettinen hyvä ja paha ovat sidottuja ihmisen henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin, eikä mihinkään sääntöjen ja kieltojen järjestelmään tai teon seurauksiin. Hyveellisyyden voisi sanoa olevan eräänlaista moraalista herkkyyttä jokaisessa, ainutkertaisessa tilanteessa nähdä, mikä juuri siinä on hyveiden vaatimusten mukainen suhtautumistapa. Hyveen vaatimukset eivät sinänsä ole suinkaan mielivaltaisia, vaan perustuvat stoalaisten mukaan visusti maailmaa ohjaavan järjen lainalaisuuksiin. Kuitenkin ihmiskunnan yleiseen tilaan pessimistisesti suhtautuvat stoalaiset ajattelivat, että vain viisas saattaa kaikissa tilanteissa tietää, mitä tehdä. Stoalaisten yleisiä esimerkkejä hyveellisyydestä ovat mielenrauha, itsehillintä, oikea toiminta toisia kohtaan, omien sosiaalisten roolien (isä, vaimo, tytär, veli, kansalainen jne.) mahdollisimman hyvä toteuttaminen sekä niihin liittyvien velvollisuuksien täyttäminen. 6. Yhteiskuntafilosofia. Stoalainen yhteiskuntafilosofia jakautuu kahteen puoleen: yhtäältä varhaisten stoalaisten yhteiskuntautopioihin eli ihanteisiin siitä, miltä näyttäisi täydellisen viisas yhteiskunta, ja toisaalta myöhempien stoalaisten ajatuksiin siitä, kuinka hyvettä voi tavoitella tavallisessa, hyveellisyydeltään vaillinaisessa yhteiskunnassa. Käsiteltiin myös kysymystä ihmisyhteisön perustasta ja muotoiltiin näkemys kosmopolitanismista, jokaisen ihmisen lajityypillisille ominaisuuksille perustuvasta yhteisöllisyydestä ja sen edellyttämästä kaikkien ihmisten samanarvoisesta kohtelusta. Stoalaisten mielestä yhteiskunnan perusta on ihmisten luonnollinen yhteisöllisyys. Samoin oikeudenmukaisuuden perusta on luonnossa, ei ihmistenvälisissä sopimuksissa. Stoalaiset ajattelivat ihmisten olevan pohjimmiltaan yhteisöllisiä olentoja, jotka myös haluavat pitää toisistaan huolta.
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 21.11.2024: Filosofia:stoalaisuus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:stoalaisuus.)
