Oikeustiede:yleislauseke/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Suhde kodifikaatioideaan. Yleislausekkeet liittyvät erityisesti lakikodifikaatioiden aikaan. Oikeuden koontamiseen sisältyy ajatus kattavasta ja ainakin periaatteessa aukottomasta lainsäädännöstä. Tämä toteutuu osaltaan kodifikaatioissa omaksutun sääntelyrakenteen kautta. Sääntelyssä edetään yleisestä erityiseen, ja kunkin sääntelyalueen alkuun sijoitetaan sitä koskevat yleissäännöt eli yleinen osa.

Kodifikaatioissa yleislausekkeilla tarkoitetaan sellaisia yleisen osan normeja, joiden nojalla yksityiskohtaisen sääntelyn tavoittamattomiin jäävät tilanteet voidaan ratkaista. Esimerkki tällaisesta yleislausekkeesta on Saksan siviililakikirjan (BGB) 242 §, jossa edellytetään kunniallisten liiketapojen noudattamista sopimuksia täytettäessä (Treu und Glauben -kriteeri). Tätä normia käyttämällä Saksassa on voitu ratkaista monentyyppiset muuttuvan sopimusoikeudellisen toiminnan tilanteet, kun erityissääntely joko puuttuu tai se olisi johtanut tulkinnallisesti kestämättömään lopputulokseen.

Systemaattista turvautumista yleislausekkeisiin voidaan kritisoida sillä perusteella, että se siirtää sääntelyn painopistettä lainsäätäjältä tuomioistuimille ja muille lainsoveltajille. Yleislausekkeiden lainkäyttäjälle jättämä harkintavalta merkitsee samalla sitä, että oikeudellisen ennakoitavuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteet vaarantuvat. Sen vuoksi yleislausekkeiden säätämistä onkin pidetty osoituksena lainsäätäjän – ja osaltaan myös oikeustieteen – sisäisestä heikkoudesta. Tätä on saksalaisessa kirjallisuudessa kutsuttu termillä "die Flucht in die Generalklauseln", pako yleislausekkeisiin.

Sopimusten sovittelu. Pohjoismaisessa varallisuusoikeudessa tunnetuimpia yleislausekkeita on sopimusten sovittelua koskeva säännös, jota kutsutaan usein yleiseksi yleislausekkeeksi (ks. sopimuksen sovittelu). Säännöksessä käytetty harkintakriteeri on kohtuuttomuus, ja sitä voidaan soveltaa kaikentyyppisiin varallisuusoikeudellisiin ja muihinkin sopimuksiin. Pohjoismaisessa keskustelussa on korostettu sitä, että sovittelulausekkeen pohjalta voidaan kehitellä uudentyyppisiä tapoja sopimuksen sitovuuden arvioimiseksi. Niinpä etenkin oikeustoimilain 36 §:n on katsottu antavan perustan tarkentaa sitä, milloin osapuolten neuvotteluasemat ovat siinä määrin epätasapainossa, että niiden pohjalta syntyneeseen sopimukseen voidaan puuttua.

Asema oikeusjärjestelmässä. Yleislausekkeet merkitsevät mahdollista ongelmaa oikeusjärjestelmän sisäisen johdonmukaisuuden toteuttamiselle. Samaan lakiin saattaa sisältyä sekä säännöksiä, joiden avulla sopimuksen pätevyyden edellytykset määritellään, että mahdollisuus puuttua noiden säännösten nojalla sinänsä oikeudellisesti pätevänä pidettyyn järjestelyyn.

Jos menettelystä, jonka nojalla tietynlaisen oikeudellisen järjestelyn sitovuuteen puututaan jälkikäteen, muodostuu alalla tavanomaisesti käytetty tapa, osapuolten määräysvalta kapenee olennaisesti. Tällöin on epäjohdonmukaista katsoa, että kyseinen sopimusoikeudellinen järjestely voisi alun perinkään saavuttaa oikeudellisen sitovuuden. Niinpä jos esimerkiksi sopimuksia säännönmukaisesti sovitellaan sillä perusteella, että sopimuksen toinen osapuoli on vastikään saavuttanut täysi-ikäisyyden, oikeuskäytäntö muodostuu ongelmalliseksi oikeustoimikelpoisuuden ikärajasäännöksen suhteen. Johdonmukaisempaa olisi tällöin muuttaa ikärajasäännöstä säännönmukaisen sovittelun sijasta, jolloin sopimussitovuuden ikärajaa nostettaisiin muodostunutta sopimusoikeudellista käytäntöä vastaavaksi. Samalla tavoin olisi luontevampaa muuttaa eri tilanteiden veronalaisuutta koskevaa sääntelyä kuin käyttää säännönmukaisesti veronkiertosääntöä (verotusmenettelylain 28 §).

Arviointia. Yleislausekkeisiin voidaan oikeuden sisäisen johdonmukaisuuden säilyttämiseksi turvautua vain poikkeuksellisesti. Ne tulevat kysymykseen ainoastaan silloin, kun tapaukseen soveltuvat normaalisäännöt eivät johda asianmukaiseen tai juridisesti hyväksyttävään lopputulokseen.

Toisaalta yleislausekkeisiin on usein kirjattu perustavanlaatuisia periaatteita, jotka voivat toimia juridisina harkintakriteereinä kyseisellä oikeudenalalla. Näiden periaatteiden käyttö tehostaa ja yhdenmukaistaa lainkäyttöä. Siksi joustavat ja olosuhteiden mukaan taipuvat yleislausekkeet eivät ole pelkästään yksityiskohtaisen sääntelyn korvikkeita. Niiden avulla oikeuskäytäntö pystyy puuttumaan yhteiskunnallisiin käytäntöihin, jotka eivät ole oikeusalan keskeisten lähtökohtien mukaisia. Uusia yleislausekkeita onkin sisällytetty lainsäädäntöön ja vakiintuneiden yleislausekkeiden asemaa on viime aikoina vahvistettu.

Kirjoittajat: Juha Karhu (ja Raimo Siltala)