Oikeustiede:vapaaoikeudellinen koulukunta/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Vapaaoikeudellisen ajattelun alku. Jokseenkin samanaikaisesti vapaaoikeudellinen ajattelutapa tulee esiin sekä Saksassa että Ranskassa. Saksassa oikeussosiologian perustajahahmoihin kuulunut Eugen Ehrlich (1860—1922) esitti vapaaoikeudellisia ajatuksia jo 1888, mutta suurempaa huomiota hänen ajattelunsa herätti vasta 1903. Ranskassa François Gényn tutkimus oikeuden tulkinnasta ja lähteistä ilmestyi 1899.

Ehrlichin lähtökohtana oli se, että oikeus ei ole vain normikompleksi vaan yhteiskunnallinen ilmiö, joka koostuu kansalaisten käyttäytymisessä elävästä oikeudesta, tuomioistuimissa tosiasiallisesti sovelletusta oikeudesta ja virallisesti voimassa olevaksi vahvistetusta oikeudesta. Näiden välillä voi olla ja usein onkin eroja. Niiden toteamiseksi on vain empiirinen metodi eli havaintojen tekeminen tosiasiallisesti seuratuista säännöistä mahdollinen. Ehrlich kritikoi oikeustiedettä liiallisesta uskollisuudesta todellisen tai aivan kuvitteellisen lainsäätäjän tahtoa kohtaan. Jos ja kun elävä oikeus ja tuomioistuinten todellisuudessa soveltama oikeus nojautuvat tosiasiallisesti paljolti aivan muihin seikkoihin kuin virallisesti voimassa olevaksi selitettyyn oikeuteen, oli tarkoituksetonta vaatia, että oikeustiede metodisesti sitoutuisi tähän. Jos ja kun näitä sääntöjä ei seurata, on tutkittava, mitä säännönmukaisuuksia esiintyy. On pyrittävä selvittämään ne tavoitteelliset perusteet, joita tässä yhteydessä käytetään. Niiden paikkansapitävyys on puolestaan viime kädessä empiirinen kysymys.

Gényn ajattelun filosofinen perusta oli hieman toisenlainen. Hän oli omaksunut Henri Bergsonin intuitionistisen filosofian ja katsoi, että "vapaa tieteellinen tutkimus" johtaisi myös oikeustieteessä parempiin tuloksiin kuin tuijottaminen eksegeettisen koulukunnan korostamaan lain sanamuotoon ja siitä kummunneeseen ennakkotapaus- ja muuhun doktriiniin.

Käytännön argumentaatio. Ehrlich korosti, että kodifikaatioprosessit ovat ainoastaan eräänlaisia kilometripylväitä oikeuskehityksen jatkumossa. Oikeuden jatkuvuudesta tulee tuomarien huolehtia. Tällöin tuomarin henkilölliset ominaisuudet ovat ratkaisevia ajatellen tuon jatkuvuuden laatua. Jos taas tuomari yritetään sitoa lakiin, hän joutuu käyttämään näennäisperusteluja, kuten fiktioita tai konstruktioita. Ehrlich huomauttaa lisäksi, että niin sanotut suuret lakikodifikaatiot ovat oikeushistoriallisessa katsannossa itse asiassa juristioikeuden kirjauksia. Mutta luomisprosessi jatkuu, eikä sitä tule yrittää katkaista. Tässä suhteessa vapaaoikeudellinen koulukunta palaa tavallaan savignylaiseen epäilykseen kodifikaatioiden historiallisesta oikeutuksesta. Nuoruuden töissään Ehrlich katsoi, että tuomarin vapaaseen harkintaan oikeuttava oikeusaukko oli kyseessä silloinkin, kun voimassa oleviin oikeussääntöihin perustuva sääntely oli epätyydyttävä. Myöhemmin Ehrlich kuitenkin totesi, että tällainen vapaus koskisi ainoastaan tapauksia, joissa selvää kirjoitettua sääntöä ei ollut.

Saksan Bürgerliches Gesetzbuch -lakikoonnoksen säätäminen (1896) on saattanut vaikuttaa siihen, että myös vapaaoikeudellisen ajattelun kannattajat hyväksyivät periaatteen, jonka mukaan tulkintaa ei tarvita selvissä tapauksissa (in claris nulla interpretatio).

Edelleenkin esiintyi silti vapaaoikeudellista ajattelua, jossa haluttiin sallia lain soveltaminen contra legem silloin, kun lain noudattaminen olisi ollut ristiriidassa tuomarin yleisiä intressejä koskevan käsityksen kanssa. Näin tapahtui kansallissosialistisen ajattelun valtakautena Saksassa.

Suhde muihin suuntauksiin. Vapaaoikeudellisen ajattelun rajaaminen erilliseksi koulukunnaksi ei ole ongelmatonta. Oikeusajattelun historiassa on näet erilaisia suuntauksia, jotka vaihtelevin perustein ovat korostaneet ja yhä korostavat lain tavoitteiden ja yleisten oikeusperiaatteiden merkitystä verrattuina lain kirjaimeen tai tuomarin keskeistä merkitystä jopa kirjoitetun lain edellä (vrt. tuomarinohjeiden kohdat 8–13). Intressilainopillisista lähtökohdista käsin on voitu puoltaa melkoista tulkinnallista vapautta, jollaista myös monet amerikkalaiset realistit pitivät tosiasiana; tämä tosiasia on välttämätöntä hyväksyä.

Suomessa vapaaoikeudellisen ajattelun ei voi katsoa muutoin juurikaan vaikuttaneen, mutta Hannu T. Klamin finalistisessa oikeusteoriassa on oikeuslähde- ja laintulkintaopin osalta selviä piirteitä vapaaoikeuskoulun vaikutuksesta.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala