Oikeustiede:tutkintavankeus (rikosoikeus)/laajempi kuvaus

Vangitsemisen edellytykset ja menettely

Vangitsemisesta päättää aina tuomioistuin. Ensinnäkin vangitseminen on mahdollista, jos henkilöä epäillään todennäköisin syin tahallisesta henkirikoksesta, törkeästä raiskauksesta, törkeästä huumausainerikoksesta tai muusta törkeästä rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Näitä tapauksia on noin 20 % tutkintavankeuksista.

Tavallisin tilanne on se, jossa rikoksen rangaistusmaksimi on vähintään yksi vuosi vankeutta. Tällaisia keskivakavia rikoksia, joissa usein käytetään tutkintavankeutta, ovat muun muassa omaisuusrikokset, perusmuotoiset huumausainerikokset ja koko joukko väkivalta- ja seksuaalirikoksia. Vangitseminen edellyttää paitsi todennäköisiä syitä epäillyn syyllisyydestä tutkittavaan rikokseen, myös syytä epäillä, että hän

a) lähtee pakoon (paonvaara), b) vaikeuttaa asian selvittämistä muuttamalla todistusaineistoa (sotkemisvaara); taikka c) jatkaa rikollista toimintaa (jatkamisvaara).

Suurin osa vangitsemispäätöksistä koskee omaisuusrikoksia (30–40 %). Seuraaviksi suurimmat ryhmät ovat huumausainerikokset (noin 25 %) sekä eräät vakavat rikokset kuten törkeät ryöstöt ja henkirikokset. Vangitsemisen erityisistä edellytyksistä yleisin on jälkien peittämisvaara (20 %), toiseksi yleisin vakava rikosepäily (20 %) ja kolmanneksi yleisin rikollisen toiminnan jatkamisvaara (noin 15 %). Loput vangitsemisedellytyksistä ovat edellytysten erilaisia yhdistelmiä.

Lisäksi todennäköisin syin epäilty, joka on tuntematon ja kieltäytyy ilmoittamasta nimeään tai osoitettaan, voidaan vangita. Todennäköisin syin epäilty, jolla ei ole vakinaista asuntoa Suomessa, voidaan vangita paonvaaran perusteella.

Vaikka itse rikosepäilyyn ei ole todennäköisiä syitä, hänet voidaan vangita paonvaaran, sotkemisvaaran tai jatkamisvaaran perusteella, jos vangitseminen on odotettavissa olevan lisäselvityksen vuoksi erittäin tärkeää.

Valtaosassa tapauksia tuomioistuin määrää rikoksesta epäillyn vangittavaksi; hylkäysprosentti on ollut 10 %. Milloin epäilty on vangittu syytä epäillä – perusteella, häntä koskeva vangitsemisasia on käsiteltävä uudestaan viimeistään viikon kuluttua vangitsemispäätöksestä. Jollei vangitsemiseen tällöin enää ole todennäköistä syytä epäillä -perustetta, vangittu on määrättävä päästettäväksi vapaaksi. Tuomioistuimen on otettava vangitsemisasia käsiteltäväksi vähintään kahden viikon välein, kunnes syyte on nostettu.

Ketään ei saa vangita tai määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. Vangitseminen voidaan päättää kohtuuttomuusperusteella esimerkiksi silloin, kun tutkintavankeus venyy kohtuuttoman pitkäksi ilman, että syytettä olisi nostettu. Periaatteessa Suomen lainsäädäntö ei tunne tutkintavankeuden maksimiaikaa.

Vangitseminen pitää päättää, mikäli vangitsemisen edellytyksiä ei enää ole. Esimerkiksi jälkien peittämisvaara voi poistua, kun poliisi on ehtinyt kuulla todistajia ja hankkia teknisen todistusaineiston. Usein poliisi pyytää vangitun vapaaksi päästämistä, kun esitutkinta on edennyt riittävän pitkälle ja paonvaaraa tai jatkamisvaaraa ei ole.

Yhteydenpitorajoitukset

Tuomioistuin voi määrätä vangitulle yhteydenpitorajoituksia, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa asiamiehen kanssa ei saa rajoittaa. Yhteydenpitoa lähiomaisten tai muiden läheisen kanssa voidaan rajoittaa rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä.

Yhteydenpitorajoitukset voivat sisältää rajoituksia esimerkiksi kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin poliisivankilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

Tutkintavankien säilyttäminen poliisin tiloissa

Lähtökohtaisesti tutkintavanki tulee sijoittaa lähimpään tutkintavankilana toimivaan vankilaan, mutta vangittu voidaan myös sijoittaa poliisin ylläpitämään säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi tai turvallisuussyistä taikka jos rikoksen selvittäminen eli esitutkinnan jatkaminen sitä erityisestä syystä vaatii. Tutkintavankia ei pääsääntöisesti saa pitää poliisin säilytystilassa yli neljää viikkoa.

Tutkintavankeja säilytetään jokaisen 11 poliisilaitoksen pääpoliisiasemalla. Poliisin tiloissa oli vuonna 2014 päivittäin keskimäärin 80 tutkintavankia. Poliisivankiloihin tutkintavankeja tulee vuosittain runsaat 2 000. Heidän keskimääräinen säilytysaikansa on vajaa kaksi viikkoa. Pitkistä säilytysajoista johtuen heidän osuutensa poliisivankiloiden päivittäisestä majoitusvahvuudesta on suuri. Suurin osa tutkintavankeja säilyttävistä poliisivankiloista on kunnoltaan korkeintaan tyydyttäviä.

Käytännössä poliisivankiloissa säilytettävät vangit viettävät aikansa sisätiloissa sellissä yksin oleiluun elleivät ole esitutkinnassa kuultavina. Ulkoilumahdollisuudet ovat vähäiset ja tutkintavangeilla ei ole mitään toimintaa.

Tutkintavankien säilyttäminen vankilassa

Neljätoista vankilaa toimii tutkintavankien sijoitusvankiloina. Vuonna 2014 vankiloissa oli keskimäärin runsaat 600 tutkintavankia päivittäin. Tutkintavangiksi tulleiden määrä on laskenut selvästi 1980-luvulta, mutta ollut taas nousussa viimeisen viiden vuoden aikana. Keskimääräinen tutkintavankina vietetty aika vankiloissa oli 3,8 kuukautta vuonna 2014. Tutkintavankeuden kesto on pidentynyt vuosituhannen vaihteesta.

Kansainväliset ja kansalliset valvontaelimet

Euroopan neuvoston suositusluonteisten vankilasääntöjen Rec(2006)2 mukaan vapautensa menettäneet henkilöt säilyttävät kaikki ne oikeudet, joita ei lain nojalla poisteta vapausrangaistus- tai tutkintavankeuspäätöksen johdosta. Vapautensa menettäneille henkilöille asetettuja rajoituksia on oltava vain välttämätön määrä ja niiden on oltava suhteessa siihen tavoitteeseen, jonka takia ne on määrätty. Euroopan neuvosto on antanut myös suosituksen Rec(2006)13 tutkintavankeuden käytöstä.

YK:n vankeinhoidon vähimmäissääntöjen mukaan tutkintavangit tulee säilyttää erillään rangaistusvangeista ja nuoret tutkintavangit erillään aikuisvangeista. YK:n julkaisemissa ns. Tokio-säännöissä vuodelta 1990 todetaan, että jäsenvaltioiden tulisi etsiä tutkintavankeudelle vaihtoehtoisia keinoja. Tutkintavankeutta tulisi käyttää viimekätisenä pakkokeinona sekä vaihtoehdot tutkintavankeudelle olisi otettava huomioon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa rikostutkintaa. Tutkintavankeus ei saa kestää pitempään kuin rikostutkinnan turvaamiseksi on välttämätöntä. Vuonna 1985 on hyväksytty YK:n vähimmäissäännöt nuorisorikosoikeuden alalla (ns. Beijingin säännöt).

Kansainväliset ja kansalliset valvontaelimet ovat esittäneet useassa yhteydessä arvostelua tutkintavankien säilyttämisestä poliisin tiloissa. Eurooppalainen komitea kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi (CPT) kehotti vuonna 2014 Suomen viranomaisia ryhtymään ripeästi toimiin, joilla tutkintavankien säilyttäminen poliisivankiloissa päättyisi. Vangit viettävät aikansa selleissä lukuun ottamatta ulkoilua ja mahdollista suihkussa käyntiä. Ulkoilumahdollisuudet ovat yleensä tosiasiallisesti vähäiset.

YK:n kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimuksen täytäntöönpanoa valvova YK:n kidutuksen vastainen komitea (CAT) on kehottanut Suomea muuttamaan lainsäädäntöä siten, että tutkintavangit siirrettäisiin nykyistä nopeammin poliisin säilytystiloista vankiloihin.

Myös eduskunnan oikeusasiamies (EOA) on useiden poliisivankiloihin kohdistuneiden tarkastustensa yhteydessä kiinnittänyt huomiota poliisivankiloiden huonoon kuntoon ja soveltumattomuuteen vapautensa menettäneiden pidempiaikaiseen säilytykseen. Poliisivankiloiden olosuhteiden on yleensä todettu soveltuvan vain henkilöiden lyhytaikaiseen säilytykseen. EOA on kiinnittänyt huomiota ulkoilutilojen ja tapaamistilojen puutteellisuuteen tai jopa puuttumiseen kokonaan.

Uudistussuunnitelma

Oikeusministeriön asettama, tutkintavankeuden vaihtoehtoja ja järjestämistä selvittänyt työryhmä jätti asiassa mietintönsä 2016. Työryhmän käsityksen mukaan tutkintavankien säilyttämisestä poliisin säilytystiloissa tulisi luopua kokonaan mahdollisimman pian, mutta viimeistään vuoteen 2025 mennessä.

Vastuu tutkintavankien säilyttämisestä ja tutkintavankeuden toimeenpanosta tulisi tehdä asteittain, koska vankiloissa ei ole tällä hetkellä tiloja kaikkien tutkintavankien asuttamiseen. Ensimmäisessä vaiheessa tutkintavankeuslakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että aikaa, jonka tutkintavankia voitaisiin säilyttää poliisin ylläpitämässä säilytystilassa, lyhennettäisiin nykyisestä ja sijoittamisen edellytyksiä muutenkin tiukennettaisiin. Tutkintavankia ei saisi pitää poliisin säilytystilassa yli viikkoa, ellei siihen ole poikkeuksellisen painavaa, tutkintavangin turvallisuuteen tai erillään pitämiseen liittyvää syytä.

Lisäksi työryhmä esitti, että tutkintavankeuden vaihtoehtona voisi toimia tehostettu matkustuskielto ja tutkinta-aresti. Ne olisivat teknisin välinein valvottuja pakkokeinoja, jos tutkintavankeudelle asetetut yleiset edellytykset täyttyisivät ja rangaistus olisi vähemmän kuin kaksi vuotta vankeutta.