Oikeustiede:tuomariperinne/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Eristyneisyyden ongelma. Suomalaiset yleisten tuomioistuinten tuomarit ovat muodostaneet sosiologisesti ajatellen omaleimaisen ryhmän, joka on sitoutunut vahvasti sisäisiin tapoihinsa ja eristynyt yksilötasolle asti.

Tuomarikunnan sulkeutuneisuudesta puhuttaessa on usein valiteltu, ettei tuomareilla ole henkilötason kontakteja tutkijoihin ja asianajajiin. Tällöin on unohtunut se, että heillä ei monissa tapauksissa ole kontakteja myöskään toisiin tuomareihin, ei edes samassa tuomioistuimessa työskenteleviin henkilöihin.

Alioikeudet. Ilmiötä on joskus kuvattu asianajajan silmin: se mikä yhdessä tuomiokunnassa oli pakollista, oli naapurituomiokunnassa kauhistus. Syy on ollut ilmeinen: kihlakunnantuomarit eivät olleet vuosikymmeniin nähneet muita oikeudenkäyntejä eivätkä toisenlaista arkistomenettelyä kuin omansa. Vielä selvemmin erot ovat tulleet näkyviin maalais- ja kaupunkituomareiden välillä. Kihlakunnantuomarit ja raatimiehet eivät useinkaan ole neuvotelleet virantoimitusta koskevista asioista ohi aikataulujen ja virkarutiinien. Siksi prosessinjohtoon liittyvät kysymykset on saatettu ratkaista maalla ja kaupungeissa toisistaan poikkeavin tavoin.

Hovioikeudet. Eristyneisyyden ongelma on koskenut myös hovioikeuksia. Rotaatio eli jäsenten kierto eri jaostoilla on ollut osin sattumanvaraista. Vielä jaostojen muututtua kuuden - kahdeksan tuomarin osastoiksi, on tavallista, että tuomioistuimen virkatoverit eivät ole istuneet yhdessä milloinkaan tai ainakaan moniin vuosiin.

Ilmiöllä saattoi olla yllättäviä vaikutuksia äänestettäessä ehdollepanosta tuomarin virkoihin. Äänestykseen osallistuvat eivät välttämättä tienneet mitään hakijoista.

Tuomari kokee ylioikeuden jäsenenä välistä yllätyksiä. Siitä huolimatta, että esittelijä on jakanut jutun asiakirjat etukäteen, yksi puheenjohtaja lukee alioikeuden päätöksen ääneen, vaikka se olisi pitkäkin. Toinen puheenjohtaja taas pitää sellaista ajan tuhlauksena ja siirtyy suoraan oikeus- ja näyttökysymyksiin.

Korkein oikeus. Korkeimmassa oikeudessa perinne on toinen, koska jaostot on ollut tapana muodostaa uudelleen suhteellisen usein. Silti puheenjohtajan ratkaisuista ei ole tapana keskustella. Toisaalta puheenjohtaja ei välttämättä ole se henkilö, joka hallitsee kollegiaalisen elimen käytännöt parhaiten, vaan hän on vain virkaiältään vanhin jäsen.

Toisen tuomarin viranhoito. Tuomariperinteen kulmakiviä on etikettisääntö, jonka mukaan tuomari ei kommentoi toisen tuomarin ratkaisuja eikä hänen viranhoitoaan. Nimenomaan työtavat ovat arvostelun ulkopuolella. Tuomarin omaehtoisuutta korostava perinne saattaa aiheuttaa ongelmia myös ratkaisun sisällöstä: aineellisoikeudellisiakin kysymyksiä käsitellään eri tavoin, koska neuvon kysymistä ei pidetä sopivana.

Saattaisi olettaa, että tämä perinne on murtunut oikeudenkäyntilaitoksen uudistusten johdosta. Asia ei välttämättä ole näin. Esimerkiksi käräjätuomarit saattavat edelleen huolehtia virkatehtävistään kertomatta niistä kollegoilleen mitään.

Tuomaripersoonallisuudet. Tuomareiden korostettu individualismi ei ole estänyt sitä, etteikö myös Suomessa olisi esiintynyt tuomaripersoonallisuuksia, jotka erottuvat virkaveljistään. Sosiaalinen näkyvyys on kuitenkin ollut tuomarikunnassa harvinaista. Lähinnä muistetaan muutama poikkeuksellisen pätevä muusikko ja yksi konserttipianisti (kihlakunnantuomari Kurt Walldén) ja kenties, että pari tuomaria on julkaissut kaunokirjallisen teoksen (Väinö Voipio, Heimo Lampi).

Toisaalta ammattikunnan sisäinen perinne muistaa suuria tuomareita, joita kollegat pitivät taidoiltaan ylivoimaisina. Tällainen maine oli August Nyberghillä, joka ehti toimia lyhyen aikaa korkeimman oikeuden presidenttinä. Sama muisto on presidentti F. Pehkosesta. Osvi Lahtinen puolestaan oli henkilö, joka kykeni välittämään uuden oikeustutkimuksen oivalluksia käytännön tuomioistuintoimintaan; perinne on nimittäin sellainen, etteivät varsinkaan uudet tavat hahmottaa vanhoja asioita aina vakuuta tuomareita silloinkaan, kun niiden tukena olisi lain säännös.

Edesmenneistä aikalaisista moni kollega muistaa Tuure Hakalan mainion tuomarin perikuvana. Samoin Martti Miettinen oli temperamentiltaan ja harrastuksiltaan poikkeuksellinen persoona, jonka tuomarintaidot olivat korkeinta mahdollista luokkaa.

Alituomareiden tottumukset, kyvyt ja etevyys ovat vanhastaan olleet etenkin asianajajien punninnan kohteena. Suuresti kunnioitettuina alituomareina muistetaan ehkä vieläkin Helsingin oikeuspormestarina toiminut Niilo Luukanen ja Espoon tuomiokunnan tuomari, laamanni Arvo Helminen. Heissä ensyklopedinen oikeusasioiden hallinta yhdistyi epätavalliseen organisaatiokykyyn ja ongelmattomaan luonteeseen.

Meillä Suomessa ei ehkä kuitenkaan esiinny sellaisia myytillisten mittojen tuomareita, joita etenkin anglosaksisissa maissa on ja joista laaditaan, heidän kerran väistyttyään, seikkaperäiset elämäkertateokset. Suomessa tuota ei liene tapahtunut ainoallekaan tuomarille.

Kirjoittaja: Jukka Kemppinen