Oikeustiede:tuomarikunta/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Asema ja tehtävät. Tuomareiden tehtävistä ei ole epäselvyyttä; myös heidän julkisoikeudellinen asemansa on kartoitettu (ks. tuomioistuimen riippumattomuusperiaate). 1990 luvun ongelmaksi on noussut tuomarien nimitysmenettely. Erityisten nimityslautakuntien perustaminen jakoi mielipiteitä. Tätä nykyä se lienee vakiintunut. Tuomariksi kouluttaminen on sitä vastoin hiukan avoin kysymys, koska koulutustavoitteista ei ole riittävää selvyyttä. Tuomarin tehtäviä on koetettu hahmotella myös tulevaisuuteen (Tuomari 2000 mietintö, 1998; Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö KM 3:2003).

Jos tuomarin virkaa ja tehtäviä tarkastellaan oikeudellisen järjestelmän eli valtiosääntö-, virkamies-, ja prosessioikeuden ulkopuolelta, kuva muuttuu. Ehkä eniten keskustelua on käyty tuomioiden perustelemisesta ja ennakkotapauksista (ks. ennakkopäätös). Järkevä keskustelu niistä edellyttää myös kannanottoa tuomareiden ja tuomioistuinten työskentelymenetelmiin. Kun suomalaista tutkimusta verrataan siihen, mitä esimerkiksi englantilaisella kielialueella on kirjoitettu otsikolla "the judiciary" tai "judges", ero näyttäytyy äärimmäisen selvänä: Suomessa aiheesta on kirjoitettu oikeastaan vain yksi tutkimus (väitöskirja), joka koskee korkeinta oikeutta.

Jos otaksutaan, ettei tuomari ole "oikeuden suu" (1800-luvun alun ranskalainen iskulause) eikä "subsumtioautomaatti" (1800-luvun loppupuolen saksalainen sanonta), hänen ratkaisuissaan on vaikeasti hävitettävä henkilökohtaisten painotusten jälki. Amerikkalainen Duncan Kennedy johtaa oikeudellisen argumentaation riittämättömyyden tuomitsemistoiminnan rakenteellisesta subjektiivisuudesta: "Jos hallitset argumentaation, kykenet kääntämään sen myös nurin niskoin." (A Critique of Adjudication, 1998).

Poliittinen tausta ja yhteiskunnallinen tietämys. 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa käydyssä keskustelussa, joka huipentui pääasiassa Olavi Heinosen ja Aulis Aarnion käsialaa olevaan oikeuslaitostoimikunnan mietintöön (1971 B:112), painotettiin tarvetta selvittää tuomareiden poliittinen tausta ja sidonnaisuudet. Tuo malli osoittautui käytännössä yhtä vähän antavaksi kuin Max Weberin korkean yleistystason erittelyt, joita suomalaisissa väitöskirjoissa on välistä käytetty kovinkin innokkaasti. Tuomareiden poliittinen tausta ei juuri selittänyt heidän työtään eikä tulkintojaan edes silloin, kun jakautumisella oikeistoon ja vasemmistoon oli yhteiskunnassa suuri merkitys ja tuomarikunta sijoittui miltei viimeiseen mieheen ja naiseen oikeiston riveihin.

Myöskään tuomarit itse eivät nähneet toimintaansa liittyvän mainittavia poliittisia piirteitä. Tämä johtui edelleen havaittavasta oikeuspositivismin perinteestä, joka tahtoisi eristää arvot puhtaasti oikeudellisesta harkinnasta. Oikeuspositivistisesti ajattelevat tuomarit eivät havainneet tai tunnustaneet, etteivät esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin "vastuu", "vahinko” ja "aiheuttaa" ole oikeudellisesti puhdistettavissa vaan päinvastoin mutkikkaassa yhteydessä yhteiskuntatodellisuuden muihin aspekteihin ja arvoihin. Ongelma on "oikeudellisen" käsite, joka on sekä sopimuksenvarainen että muuttuva.

Antavampaa kuin poliittisten mieltymysten kartoittaminen olisi ollut sen tutkiminen, missä määrin tuomarikunta on selvillä todellisuudesta sellaisena kuin se ilmenee perhe-elämässä, työpaikoilla, asumisessa ja yritystoiminnassa. Tällaista tutkimustietoa ei kuitenkaan juuri ole, eikä suomalainen tuomari välttämättä tiedä, millaisia ovat tavalliset testamentit tai kauppakirjat - koska he ovat nähneet näitä asiakirjoja vain riitaisissa tapauksissa. Onhan empiirinen tutkimus muutoinkin ollut sekä teoreettisen oikeustieteen että käytännöllisen lainopin ongelma. Toisaalta on muistettava, että suomalainen oikeustiede on saanut kasvot vasta Markku Helinin väitöskirjassa (Lainoppi ja metafysiikka 1986) ja Urpo Kankaan toimittamassa teoksessa Oikeustiede Suomessa 1900-2000 (1998).

Elinkeinoelämä ja kansalaistoiminta. Lähes koko tuomarikunta on Suomessa pysynyt, pysytellyt tai pidetty itsenäisyyden ajan näkyvän elinkeinoelämän ja kansalaistoiminnan ulkopuolella. Poliittisessa elämässä on joitakin poikkeuksia, kuten ammattituomarit ja kansanedustajat Arvi Ahmavaara, Juuso Häikiö ja Markku Pohjola. Myös Paavo Nikula ja Sauli Niinistö ovat taustaltaan tuomareita. Nikula jätti politiikan tultuaan nimitetyksi oikeuskansleriksi. Niinistö puolestaan jätti hovioikeuden politiikkaan antautuessaan.

Muissa yhteyksissä herätti huomiota hovioikeudenneuvos Paavo Hiltunen, jonka kansalaistoiminnan tausta oli uskonnollinen eikä poliittinen. Hovioikeudenpresidentti Heimo Lampi oli yksi harvoista muistelmansa julkaisseista tuomareista; näin hän talletti sarjan merkittäviä sisäkuvia tuomioistuinlaitoksesta. Lampi oli tuottelias kirjoittaja eikä kaihtanut kaunokirjallisuuttakaan. Häntä ennen alalla oli pistäytynyt lähinnä vain kihlakunnantuomari Väinö Voipio, joka julkaisi kaunokirjallisuutta 1930-luvulla, ja silloinen hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen (runoutta ja esseistiikkaa).

Mielipideilmaston muutokset näkyvät arvioitaessa tuomarin suhdetta elinkeinoelämään ja sivutoimiin. Nyt läheiset suhteet liikelaitoksiin tuomitaan; itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenien ajan merkittävillä yrityksillä, etenkin pankeilla ja vakuutusyhtiöillä, oli kullakin "oma" miehensä jopa korkeimmassa oikeudessa ja yritysten johtokuntien jäseninä istui monia ylimpien oikeuksien jäseniä. Viime vuosikymmeninä tuomareiden osallistuminen elinkeinoelämään supistui suuryritysten hallintoneuvostoihin. Lisäksi on ollut muutamia harvoja perhetaustasta johtuvia yhteyksiä. Nyt on päädytty siihen, että tuomarin tulee välttää kaikkea liiketoimintaa. Jopa välimiehenä toimiminen on saatettu huonoon huutoon. Sopii kysyä, ovatko ihmisoikeuspohjalla ennennäkemättömästi kiristetyt esteellisyyssäännöt pitkän päälle yhteiseksi hyväksi. Mitä merkitsee tuomarinuran valinnan kannalta se, että nuori juristi ansaitsee asianajajana saman verran kuin korkeimman oikeuden jäsen?

Oppineisuus. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden jäsenistä useat ovat olleet ja ovat edelleen eri oikeudenalojen johtavia asiantuntijoita. Heillä on joko professoritausta tai tohtorikoulutus. Useat korkeimpien oikeuksien jäsenet ovat saaneet oikeustieteen kunniatohtorin arvon, kuten Martti Miettinen.

Hovioikeuksissa oikeustieteilijöitä on toiminut vähän. Hans Saxén ja Jyrki Virolainen ovat poikkeuksellisia ilmiöitä toimittuaan sekä hovioikeudenneuvoksina että professorin tehtävissä. Myös alioikeuksissa tohtorintutkinto on ollut tuomarilla hyvin harvinainen. Lisensiaatin tutkinto ei käytännön tuomareilla ole epätavallinen; virkanimityksissä sille ei kuitenkaan ole pantu erityistä painoa.

Luokituksia uhmaavat lainkäytön professori Jyrki Virolainen, joka on aiemmin toiminut hovioikeudenneuvoksena, kihlakunnantuomarina ja ylimääräisenä oikeusneuvoksena, ja Jukka Kemppinen, filosofian tohtori, hovioikeudenneuvos ja professori.

Tuomareiden kielitaitoa ja kansainvälisiä kontakteja ei ole kartoitettu. Tässäkin asiassa korkeimmat oikeudet ovat luku sinänsä. Presidentit Pauliine Koskelo ja Leif Sevòn olivat virkaan tullessaan perehtyneet erikoisen laajasti EU:n yhteisöoikeuteen, ja lisäksi hyvin kielitaitoisia. Yleisesti ottaen tuomareiden kansainväliset kosketukset ovat vanhastaan olleet vähäisiä.

Rekrytointi. Tuomarinura on Suomessa yhä varsin suljettu ja eksklusiivinen (ks. lakimiesura). Hyvistä puheista huolimatta rotaatiota eli kiertoa tuomarin ja muiden lakimiestehtävien välillä ei juuri ole. Tuomariksi ei tulla noin vain, eikä tuomarin urasta juuri koskaan luovuta. Tiedossa olevat harvat luopumistapaukset, jotka näyttäisivät kertovan toista, kätkevät taakseen sairauksia tai muita vakavia ongelmia.

Tuomarikunnan koostumuksessa pistää silmään myös suku-uskollisuus. On tavallista, että tuomarit ovat tuomareiden lapsia. Valikoitumista näyttäisi tapahtuvan myös lakimiesammattien sisällä. Ruotsissa, jossa tuomareina toimii paljon sukutaustaltaan vanhaa virkamiehistöä, lakimieseetos tulkitsee tuomarinuran lähes uhraukseksi.

Tie tuomariksi on ollut sama jo sata, kaksisataa vuotta: huonopalkkainen odottelu ylimääräisenä virkamiehenä ja eteneminen uralla ankaran senioriteettiperiaatteen eli virkaikäjärjestyksen mukaan. Alioikeudessa oikeutta pääsee jakamaan varhain, mutta toimeentulon turvaaminen tällä tavoin ei ole ongelmatonta. Hovioikeuksissa kollegion jäseneksi kohoaminen kestää Helsingissä viisikintoista vuotta. Oireellista on se, että vakinaisessa hovioikeustuomarin virassa toimi vuonna 1998 vain muutamia selvästi alle 45-vuotiaita juristeja, eikä heitä ole vieläkään paljon. Kisälliaika on kohtuuttoman pitkä.

Korkeimmissa oikeuksissa oli aikaisemmin sääntönä, että etevät esittelijät päätyivät tuomioistuimen jäseniksi. Ilmapiirin muututtua tämä uraputki näyttäisi nyt tukkeutuneen. Sitä vastoin korkeimmasta oikeudesta on siirtynyt huomattava määrä esittelijöitä muihin tuomioistuimiin.

Näkyvyys. Niissä maissa (erityisesti Englannissa), joissa tuomarilla on usein asianajajan tausta, katsotaan, että asianomainen on ennen tuomarin virkaa jo koonnut kaiken sen maallisen hyvän, jonka hän voi kohtuudella vaatia. Puhtaasti virkamiespohjaisissa järjestelmissä, kuten Ranskassa ja Skandinaviassa, tuomari jää henkilönä värittömäksi. Taloudellisesti hän voi tavoittaa professorin ansiotason mutta ei vaikutusvaltaa.

Suomessa on meneillään julkisuuden rakennemuutos. Yhtäältä tuomarin olisi pysyteltävä sekä virkaa hoitaessaan että yksityishenkilönä taustalla, toisaalta hänen olisi teoin ja toimin edistettävä aineellista oikeutta ja yhteistä hyvää. Nämä päämäärät eivät aina ole sovitettavissa yhteen ristiriidattomasti.

Jotkut nyt virassa olevat joutuvat ponnistelemaan kukaties kohtuuttomasti muuttuneen mediailmaston asettaessa kovia ja kiireisiä vaatimuksia myös tuomioistuinten tiedottamiselle.