Oikeustiede:sopimusoikeus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Lähtökohta. Sopimusoikeuden tarve ja kehittyminen johtuvat jo siitä, että yksityishenkilöille (luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille) on eri oikeusjärjestelmissä ainakin joiltakin osin jätetty oikeus itse määrätä oikeussuhteistaan toisiin yksityishenkilöihin. Oikeusjärjestyksissä on yleensä vahvistettu ne puitteet, joissa henkilöt voivat järjestellä suhteitaan.

Puitteita järjestettäessä on ratkaistava eräitä yleisiä ongelmia, sillä niiden sääntely on hoidettava oikeusjärjestyksen sisällöstä riippumatta. Yleisiä sopimusoikeudellisia kysymyksiä ovat esimerkiksi, kuka voi tehdä oikeustoimen, voiko tekijä käyttää asiamiestä, mikä voi olla oikeustoimen sisältö, mitä muotoja oikeustointa tehtäessä on noudatettava ja milloin oikeustoimi on pätemätön.

Tahtomalli. Sopimusoikeus on kehittynyt aikojen kuluessa melkoisesti. Lähtökohtana voidaan aikanaan katsoa olleen, että henkilöt voivat vapaasti tehdä keskenään sopimuksia. Sopimuskumppaneita pidettiin lähtökohtaise4sti tasavertaisina. Sopimus sitoi heitä. Molempien tai kaikkien sopijapuolien oli toimittava sopimansa mukaisesti ja täytettävä omat velvoitteensa. Sopimuksen kohtuullisuuden takasi se, ettei huonoa sopimusta ollut pakko tehdä vastoin omaa tahtoaan. Vapaan kilpailun vallitessa oli aina mahdollista hakea uusi vastapuoli sopimukseen. Kirjoitetun lain säännöksiä oli vähän, ja normit olivat pääasiassa dispositiivisia.

Kuvattua mallia on kutsuttu tahtomalliksi. Lähtökohtana oli sopijapuolten ilmaistu tahto. Malli ei ole osoittautunut toimivaksi yhteiskuntaolojen muututtua.

Heikomman osapuolen suoja. Tahtomallin heikkoutena oli muun muassa se, että sopijapuolet eivät läheskään aina olleet tasavertaisia. Erot olivat muun muassa tiedollisia, taidollisia, sosiaalisia ja taloudellisia. Markkinat eivät tasoittaneet toivotusti sopimuksia, koska kilpailevaa sopimuskumppania ei aina ollut. Kilpailu markkinoilla ei myöskään ollut niin vapaata kuin oli tarkoitettu. Vahvemman osapuolen olikin mahdollista käyttää asemaansa hyväkseen ja hankkia itselleen etuja vastapuolen kustannuksella. Lopputuloksena oli ajatus siitä, että heikompaa sopijapuolta tuli suojata.

Sopimussuhteen tasapuolisuutta pyrittiin turvaamaan lisäämällä sääntelyä. Jokapäiväisessä elämässä merkittävistä sopimustyypeistä, kuten työsopimuksesta ja huoneenvuokrasta säädettiin omat lakinsa. Säätämisestä käytettiin entistä enemmän säännöksiä, jotka olivat heikomman sopijapuolen (työntekijä, vuokralainen) eduksi pakottavia. Myös sopimusoikeuden yleinen sääntely lisääntyi.

Luottamusmalli. Tutkimuksessa onkin katsottu, että uutena piirteenä sopimusoikeuteen tuli luottamuksen lisääminen vastuukriteeriksi. Kun aikaisemmin oli katsottu sanamuodon mukana olevaa tahdonilmaisijan tahtoa, luottamusmallissa lähdettiin siitä, että vastapuolen luottamusta siihen, mitä oli sanottu tai kirjoitettu, suojattiin riippumatta siitä, mitä sanoja tai kirjoittaja oli tarkoittanut.

Viime aikoina luottamuksensuojan merkitys on kasvanut lojaliteettiperiaatteen hyväksymisen yhteydessä. Kun lojaliteettiperiaatteen mukaan vastapuolelle on kerrottava hänelle merkityksellisistä seikoista, siitä on seurannut, että vastapuoli saa luottaa siihen, että hänelle myös kerrotaan asiat lojaliteettiperiaatteen mukaisesti. Tällaisten ajatustapojen myötä korkein oikeuskin on perustellut ratkaisujaan entistä enemmän sillä, että vastapuoli oli saanut luottaa saavansa oikeat tiedot.

Yhteisöllisen käytännön malli. Juha Pöyhönen katsoi väitöskirjassaan vuonna 1988, että uudelle sopimusmallille oli keskeistä kohtuuden nouseminen pääsäännöksi. Hän kutsui malliaan yhteisöllisen käytännön malliksi. Meillä onkin kohtuullisuutta koskevia säännöksiä otettu lakeihin niin, että kohtuuden noudattamista voidaan pitää yleisenä sopimusoikeudellisena periaatteena. Sen sijaan epäselvää on, onko meidän sopimusmallimme joku yksi yhteisöllisen käytännön malli vai onko se malli, jossa ovat sekoittuneet kaikki mainitut mallit ja lisäksi muitakin periaatteita niin, että välillä on hankala etukäteen edes veikata, mikä lopputulos tulee olemaan esimerkiksi tuomioistuinkäsittelyssä.

Kollektiivinen sopimusoikeus. Sopimusoikeudellinen kehitys on jatkunut luottamuksen suojan kehittymisen ohella myös niin, että uusimmassa kehityksessä on otettu esille määrätynlaisten ryhmien etujen suojaaminen. Sopijapuolta ei jätetä yksin, vaan ryhmän jäsenenä hänen asemansa pyritään turvaamaan entistä paremmin epäasiallista toimintaa vastaan. Sääntelyssä on alettu suojata yksittäisten sopijakumppanien lisäksi asianosaisryhmiä. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi kuluttajat, asunnonvuokralaiset ja työntekijät. Ryhmien suojaaminen on tuonut sopimusoikeuden alueelle viranomaisvalvonnan, kuten esimerkiksi kuluttaja-asiamiehen. Myös erilaisille järjestöille on voitu antaa lainsäädännössä virallinen asema jäsentensä etujen puolustajana. Kehityksestä johtuen on voitu alkaa puhua jopa kollektiivisesta sopimusoikeudesta.

Julkisoikeudellinen taloussääntely. Sopimusoikeuden sisältöön on vaikuttanut myös se, että valtio on puuttunut yleiseen, erityisesti taloudelliseen kehitykseen. Puuttuminen on kaventanut vapautta sopia asioista. Esimerkkeinä rajoittavista säännöksistä voidaan mainita hintasääntely, johon kuuluu myös vuokrasääntely, indeksiehdon käytön kieltäminen ja eräät verolait, jotka ovat vaikuttaneet tavaran tai palvelun hintaan. Asuinhuoneiston vuokrissa alkaa juuri näinä aikoina näkyä selvästi, mitä asunnonvuokrien vapautuminen kaikesta sääntelystä käytännössä tarkoittaa.

Kansainvälistyminen. Elinkeinotoiminta kansainvälistyy. Yritykset toimivat monissa maissa. Tällä on monenlaisia vaikutuksia sopimusoikeuteen ja sopimusoikeudelliseen sääntelyyn. Laajapohjaiset kansainväliset sopimukset vaikuttavat siihen, minkälaisia sopimusehtoja voidaan käyttää. Toisaalta laajat kansainväliset sopimukset vaikuttavat myös oikeuksien, esimerkiksi immateriaalioikeuksien sisältöön. Kansainvälistymisestä seuraa muun muassa seuraavat kaksi asiaa.

1. Valtiot pyrkivät yhteistyöhön, jolla on vaikutusta myös lainsäädäntöön. Esimerkkinä voidaan Euroopan unioni, jolla on oikeus antaa suoraan jäsenmaissa voimaan tulevia säännöksiä (esim. asetukset). Toisaalta sillä on oikeus antaa direktiivejä, joiden sisällön jäsenmaat ovat sitoutuneet ottamaan lainsäädäntöönsä. Yhteistyö voi olla monenlaista. Pohjoismaat ovat toimineet yhteisesti sopimusoikeudellisen lainsäädännön alueella, jotta niissä noudatettaisiin samanlaisia säännöksi. Laajat kauppaa koskevat järjestelyt ja toisaalta kahdenvälinen yhteistyö lainvalmistelussa ovat molemmat osa sitä kehityskulkua, että kaupankäyntiin liittyvät säännöt koko ajan pyrkivät yhtenäistymään mahdollisimman monessa valtiossa.
2. Kun kauppaa käydään yli maan rajojen, edessä on aina se, että pitää sopia, mitä lakia mahdollisen riidan sattuessa sovelletaan. Kun kummallekaan sopijapuolelle ei haluta antaa kotikenttäetua, seurauksena on, että sopimukseen kirjoitetaan kaikki sovitut ehdot mahdollisimman kattavasti. Silloin sopijapuolet saavat haluamansa ehdot. Tällainen ehtojen kirjoittaminen kokonaisvaltaisesti sopimukseen on omiaan yhdenmukaistamaan sopimusoikeudellista käytäntöä kautta maailman. Tietyllä tavalla sopimusoikeudessa laajasti vaikuttavien yleisten periaatteiden sisältö eri maissa saattaa silloin lähentyä toisiaan.

Suomessa esimerkin ottaminen englanninkielisestä maailmasta on johtanut jopa siihen, että suomalaisten väliset sopimukset on tehty englanniksi. Merkitystä ei ole annettu edes sille, miten sopimuskumppani hallitsee englannin kielen. Ilmeisesti ulkomaisten sopimusmallien käyttämisessä on menty liiankin pitkälle, koska asianajajien grand old man Jukka Peltonen on Advokaatissa 5/2016, s. 38, toivonut, että kotimaiset yksityisoikeuden perusasiat nostettaisiin arvoon ylikansallisten oikeuskysymysten rinnalle. Noudatetaanhan Suomessa ensisijaisesti Suomen lakia.