Oikeustiede:sektorimonismi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Sektorimonismi voidaan ymmärtää dualistisen perusjärjestelmän poikkeuksena. Jo ennen vuoden 2000 perustuslain säätämistä ja Suomen liittymistä Euroopan talousyhteisöön Suomen oikeusjärjestys - jota kirjallisuudessa jo tuolloin luonnehdittiin dualistiseksi - omasi vahvan monistisen luonteen: valtaosa kansainvälisoikeudellisista sopimuksista voimaansaatettiin ns. blankettisäädöksillä, jotka vain julistivat valtiosopimuksen kansalliseen oikeusjärjestykseen tulevat eli siihen vaikuttavat osat kansallisesti voimassa oleviksi. Sopimusta päätöksenteossa oikeuslähteenä käyttävät tuomioistuimet ja hallintoviranomaiset ottivat voimaansaattamissäädöksen valtuutuksella päätöksen perusteet sopimustekstistä, kuten tehdään monistisissa järjestelmissä. Itse asiassa vuoden 1928 VJ:n sanamuoto sääti vain valtiosopimuksen hyväksymisestä ja olisi sallinut monistisen tulkintatavan. Dualismisääntö vakiintui kuitenkin eduskuntakäytännössä ja hyväksyttiin oikeuskirjallisuudessa.

Vuoden 2000 perustuslaki erottaa selkeästi erillisissä säännöksissä sekä käsitteistöissä kansainvälisoikeudellisen velvoitteen voimaansaattamisen ja hyväksymisen (PeL 94 ja 96 §). Blankettisäädösten järjestelmä jäi kuitenkin käyttöön ja sitä kautta myös niihin liittyvä voimaansaattamistekniikka pelkin sopimusviittauksin. Täysimittainen dualismi edellyttäisi kansainvälisen velvoitteen kansalliseen oikeusjärjestykseen tuleviksi tarkoitettujen artiklasääntelyiden kirjoittamista säädöstekstiksi (ns. transformaatio).

Euroopan ihmisoikeussopimuksen luonnehtiminen sektorimonismiksi ei sekään ole täysin yksiselitteistä. Perustuslain 2 luvun perusoikeussäännökset on pääosin säädetty Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklojen pohjalta, joten ihmisoikeustuomioistuimen päätökset voidaan nähdä suoraan ennakkopäätöksinä perusoikeussäännösten ihmisoikeustuomioistuimen päätösten ohjaamasta kehittyvästä tulkinnasta. Tätä näkökulmaa korostaa se, että tuomioihin viitataan usein perustuslakivaliokunnan lausunnoissa perusteluna perusoikeussäännösten tulkinnalle.

Sektorimonismin käsite näyttää jossain määrin legitimoivan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen käyttämistä suoraan tuomioperusteina kansallisissa tuomioistuimissa. Dualistisen ajattelutavan ja voimaansaattamissäädöksen sanamuodon mukaan näet Suomen oikeusjärjestykseen tuodaan voimaansaattamissäädöksin vain valtiosopimuksen osia, ei järjestöpäätöksiä - joita kansainvälisen järjestön (Euroopan neuvosto) puitteissa toimivan tuomioistuinmuotoisen toimielimen päätökset kansainvälisoikeudellisesti ovat. Ihmisoikeusyleissopimus ei sisällä sääntöä tuomioistuimen päätösten sisältämien ihmisoikeustulkintojen välittömistä oikeusvaikutuksista tai asemasta sitovina oikeuslähteinä. Jäsenvaltiot kylläkin sitoutuvat tuomioistuimen päätöksiin perustuvaan sanktiojärjestelmään.

PeL 74 §:n mukaan perustuslakivaliokunnan tehtävänä on antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Perustuslakivaliokunta ei lausunnoissaan aseta tavallisen lainsäätämisjärjestyksen käyttämisen ehdoksi pelkästään sitä, että hallituksen esittämän lakiehdotuksen säännös on yhteensopiva jonkin ihmisoikeussäännöksen, sopimusartiklan kanssa. Valiokunta on tuomioistuinten tavoin käyttänyt ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä sektorimonismin hengessä oikeuslähteenä perusoikeussäännösten tulkinnassa.

Tavanomainen kansainvälinen oikeus ja ns. ius cogens (pakottava kansainvälisoikeudellinen velvoite, jonka vastainen valtiosopimussääntely on mitätön) sitovat Suomea valtiona ilman voimaansaattamistoimia.

Uudet sektorimonistiset kansainvälisoikeudelliset järjestelmät (valtiosopimuksin) arvioidaan kansallisen toteutuksen suhteen perustuslain täysivaltaisuussäännösten (PeL 1 - 3 §) pohjalta ja voimaansaatetaan tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, poikkeuslailla taikka suvereniteettirajoitusten säätämistä koskevien säännösten ( PeL 94.2 ja 95.2 §) mukaisesti.