Oikeustiede:säännöstelyvaltuuslainsäädäntö/laajempi kuvaus

From Tieteen termipankki
Jump to navigation Jump to search

Mallinesilmukka havaittu: Malline:Ilmiö


Palaa takaisin käsitesivulle

Pitkälle kehittynyt teollinen yhteiskunta toimii vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaisesti yhteiskunnan juuri osallistumatta normaaliaikoina tuotannollisen toiminnan ohjaamiseen. Erilaiset kansantaloudelliset häiriötekijät ja niiden mahdollisuus sekä erityyppiset kansalliset kriisitilanteet johtivat siihen, että yhteiskunta varautui puuttumaan talouselämän toimintaan valtioelinten, ensi sijassa valtioneuvoston, toimenpitein antamalla talouselämän kehitystä ohjaavia, sitovia ja sanktioituja sääntöjä ja määräyksiä.

Mitä vakavammasta talouspulasta tai kriisistä oli kysymys, sitä laajemmat säännöstelyvaltuudet voitiin ottaa käyttöön. Valtuuslakien joukko muodosti eskalatiivisen kokonaisuuden: jo aivan normaaleissa oloissa valtio saattoi säännellä tiettyjä talouselämän toimintoja, joskin lievästi. Syvällekäyvimmät säännöstelyvaltuudet voitiin ottaa käyttöön kaikkein vakavimpien yhteiskunnan kriisitilojen, viime vaiheessa sodan olosuhteissa.

Tulkintakäytäntö muodostui PeL 15 §:n omaisuudensuojasäännöksen säännöksen edeltäjän, hallitusmuodon 6 §:n voimassaolokaudella. Tulkinta on seuraava: omaisuudensuojasäännös turvasi omistajalle omistusoikeuden lisäksi myös tietyissä rajoissa vapauden päättää omaisuutensa käyttämisestä. Säännöstely puolestaan merkitsee yleensä aina rajoituksia omaisuuden, lähinnä elinkeinovarallisuuden käyttämiselle (poikkeuksena on mm. palkka- ja vuokrasäännöstely). Tyypillisiä säännöstelyn muotoja olivat tavaroiden ja valuutan tuonti- ja vientisäännöstely sekä hyödykkeiden hintojen, korkojen ja vuokrien säännöstely.

Suomessa oli kokemuksia siitä, että riittävien säännöstelyvaltuuksien puuttuminen hallitukselta saattoi aiheuttaa haittoja talouden suotuisalle kehittymiselle (mm. vuoden 1956 yleislakkoon johtanut kehitys). Koska säännöstelyvaltuudet edellyttivät perustuslainsäätämisjärjestyksen sisältämien korkeiden määräenemmistöjen saavuttamista, eduskunnassa toimiva oppositio saattoi estää tietyissä tilanteissa uusien säännöstelyvaltuuksien antamisen hallitukselle. Säännöstelyvaltuudet toteutettiin käytännössä niin, että eduskunta valtuutti säännöstelyvaltuuslailla hallituksen antamaan varsinaisen säännöstelyn toteuttavan säädöksen (asetuksen tai valtioneuvoston päätöksen, joskus ministeriönkin päätöksen), joka määräsi yksityiskohtaisesti säännöstelystä tai sisälsi esim. määräyksiä tuonti- tai vientikielloista, hinta- tai palkkasuluista jne. Yleensä eduskunta ei antanut konkreettisia, säännöstelyn toteuttavia oikeussäännöksiä. Pääsyynä näiden valtuuslakien käyttöön on säännöstelyn toteuttamisen nopeus-, yllätyksellisyys- ja tehokkuusvaatimus.

Eduskunnalle haluttiin varata säännöstelyvaltuuksia sisältäneiden säädösten säätämisen yhteydessä jälkikäteinen valvontavalta säännöstelyn tarkoituksenmukaisuuden osalta. Tämä toteutettiin yleensä niin, että hallituksen annettua säännöstelynormin, joka tuli yleensä voimaan välittömästi, säädös oli heti toimitettava eduskunnalle, joka saattoi määrätä säännöstelysäädöksen kumottavaksi tai muutettavaksi. Suomen liityttyä GATT-järjestöön ja kansantalouden integroituessa Eurooppaan säännöstelyvaltuuksien käytölle tuli sekä kansainvälisoikeudellisia että -poliittisia esteitä. Pyrittäessä vapaaseen tavaroiden, työvoiman ja palveluiden vaihtoon ja valuuttojen vapaisiin liikkeisiin valtioyhteisö ei hevin salli protektionistisiksi luonnehdittuja säännöstelytoimia. Useimmat kansainvälisen oikeuden tasoiset järjestelyt kuitenkin sallivat tuonnin ja viennin säännöstelyn vakavien kansantaloudellisten ja sotilaallisten kriisien yhteydessä.

Kirjoittaja: Ilkka Saraviita