Oikeustiede:oikeusretoriikka/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Klassinen retoriikka ja oikeus. Klassisen kirjallisuuden tunnetuin esitys retoriikasta lienee Aristoteleen samanniminen teos, jossa retoriikka määritellään erityisesti puhetaidoksi. Teoksessa käsitellään yksityiskohtaisesti keinoja, joiden avulla hyvä puhuja voittaa taitavalla argumentaatiolla kohtaamansa vastalauseet. Vaikka retoriikka oli antiikin maailmassa arvostettu taito ja tiede, sen välittömämpää yhteyttä oikeudelliseen argumentaatioon käsittelee laajasti vasta Cicero. Hän katsoi retoriikan olevan keino vaikuttaa puheella erityisesti poliittisessa elämässä, ja hänen lukuisat puolustuspuheensa ovat valaiseva osoitus oikeudellisen kaunopuheisuuden merkityksestä ja vaikutuksista.

Retoriikka herätti myös paljon epäluuloja eräänlaisena "taivuttelun näennäistieteenä". Tällainen kritiikki perustui kuitenkin usein pikemminkin kaunopuheisuuden käyttömahdollisuuksiin kuin sen diskurssianalyyttisiin ulottuvuuksiin.

Uudemmat suuntaukset. Yksi modernin oikeudellisen retoriikan tutkijoita on Fritjof Haft, joka määrittelee oikeusretoriikan kielelliseksi menetelmäksi hallita oikeustapauksia ja lauseita. Oikeustieteen tavoin oikeusretoriikka käsittelee oikeudellisten päätösten suhdetta positiiviseen oikeuteen, mutta se ymmärtää normin ja tosiseikan välisen yhteyden retorisena tapahtumana eli ts. välineellisesti tietoisena kielenkäyttönä. Oikeusretoriikka kuvaa siten oikeudellista päätöksentekoa kielenkäytön säännöistä käsin.

Suomessa huomattavasti tunnetumpi ns. uusretorikko on kuitenkin Chaïm Perelman, jonka auditorio-oppia Aulis Aarnio on soveltanut argumentaatioteoreettisissa kirjoituksissaan (ks. argumentaatioteoria). Perelmanin keskeisin väite on, että arvokysymyksissä, esimerkiksi juridisessa tulkinnassa, täydellisen rationaalinen argumentaatio on mahdotonta. Arvot voidaan vain oikeuttaa (ks. oikeuttaminen), mutta oikeuttava diskurssi noudattaa kaikesta huolimatta tiettyjä säännönmukaisuuksia. Tavassa, jolla puhuja pyrkii oikeuttamaan kantansa, esiintyy tiettyjä rationaalisuuden mielikuvia, mutta tällaiset mielikuvat eivät ole ainoastaan "koristeellisia". Perelman väittää myös, että on tarpeetonta ylläpitää aristoteelista jakoa dialektiikkaan ja retoriikkaan, sillä argumentaatio on aina tietyssä määrin retorista. Tämä ei kuitenkaan ole relativismia; väitettä voidaan pitää rationaalisena niiltä osin, kuin sitä voidaan tukea argumentein ja selvittää vastaväittein, jotka eivät johda ylipääsemättömiin ristiriitoihin.

Kielen retoriset mahdollisuudet. 1980-luvulla kysymys retoriikasta ja relativismista nousi uudelleen esiin, mutta tällä kertaa hieman toisessa valossa. Kielen "retorisia mahdollisuuksia", joita jo antiikin tutkijat olivat vierastaneet, tarkasteltiin nyt tulkitsijan voimavaroina. Tällainen näkökanta ilmeni erityisen selkeänä kriittisessä oikeusopissa (ks. critical legal studies) ja sen erilaisilla osa-alueilla (ks. esim. oikeudellinen dekonstruktio).

Kirjallisuustieteilijä Paul de Manin mukaan tulkittavan tekstin lukemiseen liittyy aina kiusaus "tekstuaaliseen eksegetiikkaan", ts. halu johtaa tekstistä suuria teoreettisia väittämiä, jotka lopulta korvaisivat itse lukemisen. Kaikkeen kieleen sisältyy retoriikkaa. Tämän vuoksi tulkittavaa tekstiä ei voida pelkistää ennalta määrättyyn teoriaan, menetelmään, malliin tai järjestelmään. Pelkistäminen kyllä onnistuu, mutta se tuottaa aina jotakin muuta kuin alkuperäisen mallin. Teorian intensiivinen lähiluku osoittaa väistämättä, että teoriaan itseensä sisältyy aina myös teorian vastustus. Lukeminen jää loukkuun eksegetiikan kiusauksen ja lähiluvun paljastamien ongelmallisten yksityiskohtien aiheuttaman pelon väliin. De Man ehdottaakin paluuta klassiseen kolmikantaan, triviumiin, johon sisältyvät logiikka, kielioppi ja retoriikka ns. "vaarallisena lisänä". Klassisen triviumin arvojärjestystä on kuitenkin muutettava: kaikkeen tekstiin sisältyvää retoriikkaa ei voida alistaa logiikan ja kieliopin laeille.