Oikeustiede:oikeudenkäyntikulut/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeuskehitys Vanhemmassa roomalaisessa ja germaanisessa oikeudessa samoin kuin saksalaisessa keskiaikaisessa oikeudessa ei tunnettu oikeudenkäyntikuluja. Sama tilanne oli meillä 1600-luvulle saakka. Sovitusrahoina voitiin kuitenkin tuomita osa sakoista käräjillä läsnä olleiden hyväksi, ja muutoksenhaussa voittanut osapuoli sai korvauksena asianosaisten tallettaman vetorahan tai osan siitä.

Nykyisen kaltaisessa muodossaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus tuli meillä käyttöön vasta 1600-luvulla, ensinnä silloin perustetuissa uusissa hovioikeuksissa. Alioikeuksissa oikeudenkäyntikuluja alettiin määrätä korvattaviksi 1600-luvun lopulla.

Myös ensimmäiset virallismääräykset oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta ovat 1600-luvun lopulta. Yksityiskohtaisesti kulujen vaatimisesta määrättiin vuoden 1695 oikeudenkäyntijärjestyksessä. Vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaren 21 lukuun sisältyivät vastaavat säännökset oikeudenkäyntikuluista. Nämä ikivanhat kulusäännökset olivat meillä perusrakenteiltaan voimassa niihin seuraavien vuosisatojen aikana tehtyine osittaisuudistuksineen vuoden 1993 lopulle saakka. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä saatettiin voimaan siihen soveltuvat uudet kulusäännökset.

Kulujen korvausvelvollisuuden perusteet Vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudelle on esitetty useita erilaisia oikeusperusteita. Alkuaan korvausvelvollisuutta pidettiin rangaistuksena oikeuden väärinkäytöstä (rangaistusteoria). Vähitellen 1700-luvulta alkaen alettiin oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsoa perustuvan yleiseen vahingonkorvausvelvollisuuteen (vahingonkorvausteoria). Sen mukaisesti perusteena korvaukselle pidettiin vahingon aiheuttamista.

1800-luvun loppupuolelta alkaen sai kannatusta näkemys, jonka mukaan jutun lopputuloksen tuli yksin ratkaista oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus (kausaliteettiteoria). Sen mukaan hävinnyt asianosainen oli aina velvollinen korvaamaan voittajan oikeudenkäyntikulut.

Nykyään oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsotaan yleisimmin perustuvan oikeudenkäynnin tarkoituksena olevan oikeussuojan antamiseen. Sen mukaan jutun voittaneen asianosaisen oikeusturva ei toteudu täydellisesti, ellei hän saa korvausta tarpeellisesta oikeudenkäynnistä aiheutuneista kuluista. Myös hävinneelle, jolla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, on annettava oikeussuojaa kulukysymyksessä.

Lisäksi kulujen korvausvelvollisuudella on käytännöllistä merkitystä esimerkiksi prosessuaalisena sanktiona. Tällainen pääasian lopputuloksesta riippumaton korvausvastuu turvaa osaltaan jutun tarpeellista keskitystä (ks. keskitysperiaate prosessioikeudessa) samoin kuin toista asianosaista oikeuden väärinkäytöltä ja aiheettomilta kuluilta.

Korvausvelvollisuudesta riita-asioissa Säännökset oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta riita-asioissa ovat oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa. Niiden mukaan voittanut asianosainen saa pääsääntöisesti korvauksen tarpeellisista kuluistaan. Säännöksillä pyritään myös tarpeettomien oikeudenkäyntien vähentämiseen sekä riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyn keskityksen ja nopeuden turvaamiseen.

Kulujen kuittaaminen tulee kysymykseen indispositiivisissa asioissa, joista ei voida määrätä muuten kuin tuomioistuimen ratkaisulla, osittaisen voiton tilanteissa, tarpeettomiksi katsotuissa oikeudenkäynneissä ja hävinneelle asianosaiselle tuntemattoman seikan perusteella. Lisäksi kuluja voidaan kuitata tai niiden määrää alentaa oikeudellisissa epäselvissä asioissa, ilmeisen kohtuuttomuuden perusteella ja summaarisissa asioissa.

Oikeudenkäymiskaaren ulkopuolella on erityissäännöksiä kulujen korvaamisesta konkurssiasioissa, velkasaneerausasioissa ja isyysasioissa. Niissä asianosaiset vastaavat pääsääntöisesti itse omista kuluistaan.

Korvausvelvollisuus hakemusasioissa Hakemusasioiden käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin samoja sääntöjä kuin riita-asioissakin. Yleensä hakemusasiat ovat indispositiivisia eli virallisvalvontaisia. Niissä hakijan on lähtökohtaisesti vastattava sellaisen oman etunsa valvomiseksi tehdyn hakemuksen kustannuksista, jossa ratkaisun voi antaa vain tuomioistuin. Kuultava, jolle lain mukaan on varattava tilaisuus tulla kuulluksi asiassa, ei ole velvollinen korvaamaan hakijan välttämättömiä ensikäsittelyn kuluja riippumatta siitä, vastustaako hän hakemusta vai ei. Kuultava voi kuitenkin joutua vastuuseen hakijalle väitteidensä johdosta aiheutuneista lisäkustannuksista, jos korvausvelvollisuuteen on erityistä syytä.

Korvausvelvollisuus rikosasioissa Asianomistajan yksin ajamissa rikosasioissa noudatetaan soveltuvin osin riita-asioiden kulusäännöksiä. Syyttäjän ajamien rikosasioiden osalta oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta säädetään rikosasioiden oikeudenkäyntilaissa (689/1997).

Jos asianomistaja on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja/tai esittänyt jutussa korvausvaatimuksia syytetyltä, asianomistajalla on oikeus saada korvaus oikeudenkäyntikuluistaan häneen nähden hävinneeltä syytetyltä. Toisaalta taas tapauksissa, joissa syyte ja/tai asianomistajan mahdollisesti esittämät yksityisoikeudelliset vaatimukset hylätään, asianomistajan tulee korvata syytetylle vain ne lisäkustannukset, jotka ovat aiheutuneet hänen omista toimenpiteistään oikeudenkäynnissä.

Jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään, jätetään tutkimatta tai siitä luovutaan, valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Korvausta ei tuomita vastaajalle, joka valheellisella tunnustuksella tai muuten tahallisesti on antanut aiheen syytteen nostamiseen.

Korvausvelvollisuus hallintolainkäytössä Hallintolainkäytössä määrättävistä oikeudenkäyntikuluista on säännökset hallintolainkäyttölaissa (586/1996). Hallintolainkäyttöä on perustellusti arvosteltu siitä, että siinä yksityinen asianosainen vain harvoin saa kulunsa korvatuksi, vaikka voittaisikin asian. Toisaalta yksityistä asianosaista, ellei hän ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta, ei saa velvoittaa korvaamaan viranomaisen oikeudenkäyntikuluja.

Lisätiedot Kirjoittaja: Antti Jokela