Oikeustiede:oikeudellinen sääntely/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeudellisen sääntelyn perusidea. Oikeudellisen sääntelyn tarkoituksena on erilaisten, laajassa mielessä yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttaminen. Tässä mielessä oikeusnormit ovat käyttäytymismalleiksi puettua oikeuspolitiikkaa. Politiikan kohteena voivat olla mitä erilaisimmat elämänalat, talous, perhe, poikkeava käyttäytyminen – jopa urheilu tai uskonto.

Lähtökohtana ovat tiedot tai oletukset menneistä, nykyisistä ja tulevaisuudessa mahdollisista asiantiloista ja niiden välisistä suhteista, etenkin keino–tavoite ja syy–seuraus -suhteista. Niihin kohdistetaan arvostuksia, joiden perusteella valitaan tavoitteet ja keinot. Tämän jälkeen asetetaan oikeusnormit lähtien siitä, että käyttäytymismalli toteuttaa valittuja tavoitteita:

Dysfunktiomahdollisuudet. Oikeudellinen sääntely on rakenteeltaan sangen mutkikas, ja siihen sisältyy erilaisten häiriöiden mahdollisuuksia. Esimerkiksi: 1) faktoja ja/tai niiden välisiä suhteita on arvioitu alun perinkin väärin, 2) faktat ja/tai niiden väliset suhteet ovat muuttuneet, 3) arvostuksissa on ollut alun perinkin virhe, 4) yhteiskunnalliset arvostukset muuttuvat, 5) käyttäytymismalli on alun perinkin ollut epäonnistunut eikä palvele tavoitteiden saavuttamista, 6) käyttäytymismalli muuttuu epätarkoituksenmukaiseksi esimerkiksi siksi, että ihmiset eivät syystä tai toisesta noudata sitä kontrollista ja sanktioista huolimatta, 7) käyttäytymismallin sanallisessa muotoilussa on alun perinkin epäonnistuttu tai 8) käyttäytymismalli muuttuu – esimerkiksi kielen muuttuessa – informaatiosisällöltään epäonnistuneeksi.

Normitulva ja puutteellinen säädösvalmistelu. Edellä mainitut dysfunktiomahdollisuudet ovat erityisen selkeästi esillä oikeudellisen sääntelyn laajetessa nopeiden yhteiskunnallisten muutosten olosuhteissa. Perinteisesti oikeudellisen sääntelyn syntyä edelsi moraaliin pohjautuvien sosiaalisten normien vakiintuminen niin, että niistä poikkeavaa käyttäytymistä pidettiin oikeudellista sanktiota tarvitsevana. Nykyään pyritään yhä useammin ja yhä laajemmin etenemään suoraan poliittisista tavoitteista oikeudelliseen sääntelyyn, odottamatta sosiaalista sisäistämistä. Edellytetään, että oikeusnormeilla on valtiollisen pakkokoneiston ja demokraattisen legitimaation ansiosta myös sosiaalisia normeja ja moraalista sisäistämistä edistävä vaikutus. Tässä uskossa on varsin usein jouduttu pettymään, ja puuttuvaa normitehokkuutta on yritetty auttaa yhä uusin normein ja kontrollikeinoin. Oikeudellisen informaation hallinta on vaikeutunut, kun sääntely on laajentunut ja muutosvauhti on nopeutunut. Puhutaan jopa normitulvasta.

Pyrkimykset säännellä nopeita muutoksia nopeasti ja seikkaperäisesti johtavat myös helposti säädösvalmistelun laadun heikkenemiseen. Tästä aiheutuu osaltaan tarve jatkuviin muutoksiin. Ellei niitä saada aikaan, oikeuskäytäntö joutuu ennakkotapauksin jatkamaan puutteelliseksi jäänyttä lainsäätäjän työtä. Tämä taas on mm. vallanjako-opin kannalta arveluttavaa.

Liiallisen normiohjauksen vaarat. Viime kädessä kysymys on siitä, että hyvin mutkikkaita tavoitehakuisia päätösprosesseja on vaikeata muuntaa normiohjatuiksi prosesseiksi ilman, että tavoiterationaalisuuden korvausyritykset oikeudellisen sääntelyn keinoin johtavat yhtäältä jäykkään ja byrokraattiseen toimintaan julkishallinnossa ja toisaalta siihen, että esimerkiksi taloussubjektit kiinnittävät toiminnassaan liiallista huomiota esimerkiksi verotuksesta johtuvaan ei ainakaan välittömästi liiketaloudelliseen rationaliteettiin. Vahvasti normiohjatusta taloudesta on huonoja kokemuksia sekä markkinatalousjärjestelmien että sosialististen järjestelmien piiristä.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala