Oikeustiede:määräenemmistö- ja määrävähemmistösäännökset/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Päätöksentekonormien ryhmittely. Jonkin ratkaisuelimen päätösvaltaa koskevat normit voidaan jakaa ulkoista ja sisäistä kompetenssia koskeviin normeihin. Edelliset osoittavat, mistä asioista ratkaisuelin on ylipäätään toimivaltainen päättämään. Jälkimmäiset puolestaan osoittavat, millä monijäsenisen elimen kokoonpanoon ja päätöksenteossa saatuun kannatukseen liittyvillä edellytyksillä tietynsisältöinen päätös voi syntyä. Päätöksentekoon tietysti vaikuttavat lisäksi myös puhtaasti menettelylliset, esimerkiksi valmistelua tai äänestämistä koskevat säännökset.

Sisäistä kompetenssia koskevat järjestelyt voivat käytännössä olla monenmuotoisia ja yhdistellä erilaisia osia. Pääsisällöltään voidaan sisäistä kompetenssia koskevat normit kuitenkin jakaa kolmeen ryhmään.

Yhden ryhmän muodostavat päätösvaltaista kokoonpanoa koskevat eli ns. quorum-normit. Kysymys on siitä, millaisen määrän ko. elimen jäseniä on vähintään osallistuttava asian käsittelyyn, jotta päätös voitaisiin tehdä. Jos tämä määrä ei täyty, ei asiassa voida tehdä laillista päätöstä, vaikka asian muu käsittely ehkä olisikin mahdollista. Keskeisistä valtiollisista elimistä voidaan mainita, että mikään quorum-sääntö ei koske päätöksentekoa eduskunnan täysistunnossa, että eduskunnan valiokuntien päätösvaltaisuuden edellytyksenä on kahden kolmasosan jäsenistä läsnäolo, jollei jotakin asiaa varten ole erikseen säädetty suurempaa jäsenmäärää ja että valtioneuvoston yleisistunto on päätösvaltainen viisijäsenisenä.

Toisen ryhmän muodostavat erilaiset määräenemmistö- ja määrävähemmistösäännökset. Kysymys on säännöksistä, jotka koskevat lopullisessa päätöksenteossa vaadittavaa kannatusta. Näihin säännöksiin liittyviä kysymyksiä tarkastellaan edempänä.

Kolmantena ryhmänä ovat muunlaiset järjestelyt, jotka koskevat päätöksen syntymiseen vaadittavaa kannatusta. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Suomessa eduskunnan päätöksentekoon vuoden 1906 eduskuntauudistuksesta vuoteen 1995 saakka sisältynyt mahdollisuus jättää tavallista lakia koskenut lakiehdotus lepäämään. Kysymys ei ollut lopulliseen päätöksentekoon vaadittavasta määräenemmistöstä, vaan siitä, että lopullista päätöksentekoa asiassa lykättiin, jos vähintään yksi kolmasosa eduskunnan kaikista jäsenistä kannatti ehdotusta lakiehdotuksen lepäämään jättämisestä. Lykkääminen tarkoitti alun perin päätöksenteon siirtämistä yli vaalien, ja loppuvaiheessa siirtämistä seuraavien valtiopäivien jälkeisiin valtiopäiviin.

Yksinkertaisen enemmistön vaatimus. Määräenemmistö- ja määrävähemmistösäännösten kehittämisen eräänlaisena liikkeellelähtötilanteena ja samalla niiden vertailukohteena on monijäsenisten elinten päätöksenteossa tavanomainen vaatimus, että enemmistö päätöksentekoon osallistuneista elimen jäsenistä on kannattanut päätöstä. Tämä ns. yksinkertaisen enemmistön vaatimus on pääsääntönä esimerkiksi eduskunnan täysistunnon päätöksenteossa. Vaatimus tarkoittaa tällöin enemmistöä annetuista hyväksytyistä äänistä, jolloin "tyhjää" äänestäneitä tai vaaleissa vaalikelpoisuutta vailla oleville annettuja ääniä ei lueta mukaan enemmistöä laskettaessa. Yksinkertaisen enemmistön vaatimus päätöksenteon lähtökohtana heijastaa enemmistödemokratian periaatetta.

Määräenemmistö- ja määrävähemmistövaatimus. Jos muunlainen kuin yksinkertaista enemmistöä edellyttävä päätöksentekomenettely on säännöksissä osoitettu, on saatettu käyttää määräenemmistövaatimusta – ratkaisu vaatii taakseen tietyn, puolet ylittävän osuuden päätöksentekoon osallistuneista - tai muotoilla säännös määrävähemmistösäännökseksi niin, että päätöksentekoon osallistuvien tietynsuuruinen, puolta pienempi ryhmä voi estää päätöksen syntymisen. Tällaisista säännösten erilaisista muotoilumahdollisuuksista huolimatta voi niiden tosiasiallinen vaikutus muodostua sikäli samaksi, että (positiivisen) ratkaisun syntymiseen vaaditaan tietty, puolta suurempi osuus annetuista äänistä.

Yksinkertaisella enemmistöllä tapahtuvaa päätöksentekoa voidaan julkisoikeudellisten monijäsenisten päätösvallankäyttäjien toiminnassa pitää hyvin perusteltuna, enemmistödemokratian mukaisena lähtökohtana. Siitä poikkeaville järjestelyille on aina jokin syy. Vaikka konkreettisia tavoitteita ei aina ole helppo osoittaa, voidaan yleensä kuitenkin sanoa, että kyseessä on vähemmistönsuojaa tai yksilön oikeusturvaa tavoitteleva järjestely taikka pyrkimys ehkäistä hetkellisiin enemmistöihin perustuvia, ehkä vajavaisesti valmisteltuja ratkaisuja tärkeissä asioissa. Korostuneen poliittisissa ratkaisuissa voidaan korotettua enemmistövaatimusta pitää myös legitimoivana, poliittista ja yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä luovana tekijänä. Tämä näkökohta on selvästi mukana esimerkiksi perustuslain muuttamista koskevissa järjestelyissä. Perustuslainsäätämisjärjestyksen keskeisenä elementtinä on Suomessa ollut vuoden 1906 eduskuntauudistuksesta alkaen vaatimus, jonka mukaan lakiehdotus on ensin hyväksyttävä yksinkertaisella enemmistöllä lepäämään yli vaalien ja sitten vaalien jälkeisillä valtiopäivillä hyväksyttävä kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä taikka ensin julistettava kiireelliseksi viiden kuudesosan enemmistöllä annetuista äänistä ja sitten lepäämän jättämättä – siis vielä samoilla valtiopäivillä - hyväksyttävä kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä.

Kirjoittaja: Mikael Hidén