Oikeustiede:laillisuusvalvojien tehtäväjako/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Valtioneuvoston oikeuskanslerin viran tausta on autonomian aikaisessa prokuraattorin virassa. Oikeusasiamiesinstituutio otettiin Suomessa käyttöön itsenäistymisen jälkeen Ruotsin esimerkin mukaisesti toisena maana maailmassa vuoden 1919 hallitusmuodossa. Myös Ruotsissa on Suomen tavoin sekä oikeuskansleri että oikeusasiamies.

Suomessa keskusteltiin 1930-luvulla tarpeesta pitää erillistä oikeusasiamiesinstituutiota. Eduskunnan hylättyä instituution lakkauttamista koskevan hallituksen esityksen säädettiin ensimmäinen laki oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen tehtävien jakamisesta. Kyse oli työnjaon tekemisestä oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen kesken, millä oikeuskanslerin työmäärää pyrittiin pienentämään. Hallituksen valvonnan osalta oikeusasiamiehen katsottiin täydentävän oikeuskanslerin valvontaa. Oikeuskansleri haluttiin vapauttaa käsittelemästä eräitä kanteluasioita, muun muassa vankien kanteluita. Tällaiset asiat annettiin mahdolliseksi siirtää oikeusasiamiehen käsiteltäväksi. Vaikka silloinen oikeusasiamies vastustikin puolustusvoimien ja vankeinhoidon valvonnan keskittämistä oikeusasiamiehelle, suomalaisen oikeusasiamiesinstituution kehittämisen kannalta keskeistä oli oikeusasiamiehelle annettu oikeuskanslerista osin erillinen tehtäväkenttä vuoden 1933 laeissa (laki valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävien jaon perusteista 276/1933 ja laki valtioneuvoston oikeuskanslerin vapauttamisesta eräistä tehtävistä 275/1933).

Nykyinen tehtäväjakolaki on vuodelta 1990 (1224/1990). Aikoinaan säätäminen tapahtui poikkeuslakina perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska järjestelyn katsottiin merkitsevän poikkeusta hallitusmuodon säännöksiin. Nykyään perustuslain 110 §:n 2 momentin katsotaan muodostavan valtiosääntöisen perustan oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen tehtävien jakoa koskevalle pysyväisluontoiseksi muodostuneelle lainsäädännölle.

Periaatteellisesti oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtävien muotoilut, silloin kun niitä ei ole haluttu nimenomaisesti eriyttää, on muilta osiltaan haluttu pitää mahdollisimman samankaltaisina. Samoin on haluttu pitää kummankin asema itsenäisenä suhteessa toiseen ylimpään yleiseen valvontaelimeen. Aina toisinaan on kuitenkin edelleen käyty keskustelua kahden ylimmän laillisuusvalvojainstituution tarpeellisuudesta tai niiden toiminnan voimakkaammasta eriyttämisestä.

Tehtäväjakolain taustalla on alkujaan ennen kaikkea resurssien jaon näkökulma, kun oikeuskanslerille tuli aikaisemmin enemmän kanteluita kuin oikeusasiamiehelle. Nykyään tilanne on päinvastainen. Kummatkaan laillisuusvalvojat eivät puutu toisensa virkatoimiin. Ne voivat ottaa periaatteessa tutkittavakseen aikaisemmin toisen tutkiman asian, jos asiassa on saattanut tulla esiin uutta selvitystä, mutta lähtökohtaisesti noudatetaan pidättyvyyttä.

Oikeuskansleri on lähtökohtaisesti vapautettu vain velvollisuudesta valvoa puolustusvoimia ja vankiloita. Tämä ei tarkoita kanteluiden käsittelykieltoa eikä muutakaan toimivallan rajoitusta. Oikeuskansleri siirtää laissa tarkemmin määritellyissä asioissa tehdyn kantelun oikeusasiamiehen käsiteltäväksi, jollei hän katso erityisistä syistä tarkoituksenmukaiseksi ratkaista asiaa itse. Tehtäväjakolain mukaan ylimmät laillisuusvalvojat voivat keskinäisesti siirtää muunkin molempien toimivaltaan kuuluvan asian, kun siirtämisen voidaan arvioida nopeuttavan asian käsittelyä tai kun se on muusta erityisestä syystä perusteltua. Vastaavasti oikeusasiamiestä ei ole samalla tavoin kuin oikeuskansleria vapautettu valvomasta tiettyjä asiaryhmiä.

Oikeuskansleri siirtää oikeusasiamiehelle säännönmukaisesti asiat, jotka koskevat keskeisiä laitosvallan muotoja. Jos muusta samasta asiasta tehdään kantelu sekä oikeuskanslerille että oikeusasiamiehelle, laillisuusvalvojat sopivat keskenään, kumpi asian käsittelee. Ratkaisevana on pidetty usein aikaprioriteettia eli kummalle asiasta on ensin kanneltu, mutta tätä ei ole pidetty ehdottomana sääntönä. Muina seikkoina on otettu huomioon esimerkiksi työtilanne ja mahdollinen erityisasiantuntemus sekä luottamus- ja uskottavuuskysymykset juuri siinä asiassa. Kantelun mahdollisessa siirrossa otetaan huomioon myös kantelijan oma toivomus. Vuosittain siirretään muutamia kymmeniä kanteluasioita.

Tehtäväjakolain mukaista tehtävien jakoa toteuttaa myös oikeusasiamieslain (197/2002) 5 §, jonka mukaan oikeusasiamiehen on toimitettava erityisesti tarkastuksia vankiloissa ja muissa suljetuissa laitoksissa valvoakseen niihin sijoitettujen henkilöiden kohtelua sekä puolustusvoimien eri yksiköissä ja Suomen sotilaallisessa kriisinhallintaorganisaatiossa seuratakseen varusmiesten ja muiden asepalvelusta suorittavien sekä kriisinhallintohenkilöstön kohtelua.