Oikeustiede:kuntien valtionapujärjestelmä/laajempi kuvaus

    Tieteen termipankista

    Palaa takaisin käsitesivulle

    Kuntien valtionosuusjärjestelmällä on pitkä historiallinen taustansa. Alkuvaiheessa voitiin puhua valtionapujärjestelmästä, jonka perusteella valtion rahoitusta tiettyihin tarkoituksiin osoittamalla kunnat saatiin toteuttamaan uusia palvelutoimintoja. Aina vuoteen 1993 saakka tehtäväkohtaisuuteen perustuva valtionosuusjärjestelmä piti sisällään myös toiminnan sisältöä koskevan valvontaulottuvuuden. Muutos laajensi olennaisesti kunnan toimintavapautta määrätä siitä, millä tavoin palvelut toteutettiin. Tällaista harkintavapautta edellyttää myös paikallisen itsehallinnon peruskirjan (SopS 66/1991) 9 artiklan 7. kappale, jonka mukaan, mikäli mahdollista, kunnille myönnettäviä taloudellisia tukia ei tule sitoa määrättyjen hankkeiden rahoittamiseen. Taloudellisen tuen myöntäminen ei saa poistaa kuntien periaatteellista harkintavapautta tehdä toimintaansa koskevia päätöksiä toimivaltansa rajoissa.

    Kunnilla on merkittävä rooli julkiselle vallalle kuuluvan perusoikeuksien toteuttamisvastuun kannalta. Kuntien lakisääteiset tehtävät liittyvät keskeisesti useiden taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteuttamiseen. Valtionosuusjärjestelmän keskeisenä tarkoituksena on varmistaa, että kaikilla kunnilla on olosuhteista ja kuntien tulopohjan eroista huolimatta edellytykset selvitä erityisesti lakisääteisistä tehtävistään. Valtionosuusjärjestelmällä toteutetaan kuntien tasolla etenkin perustuslain 16 §:n 2 momentissa ja 19 §:n 3 momentissa julkiselle vallalle asetettuja velvoitteita turvata sivistykselliset oikeudet sekä riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

    Valtionosuusjärjestelmällä on alueellisen yhdenvertaisuuden edistämisen vuoksi merkitystä myös perustuslain 6 §:n kannalta. Järjestelmän tehtävänä on tasoittaa kuntien välillä olevia peruspalveluiden kustannus- ja tarve-eroja ja siten lisätä elinkeino- ja väestörakenteeltaan erilaisten kuntien asukkaiden yhdenvertaista kohtelua ja heidän tosiasiallisia mahdollisuuksiaan saada perusoikeuksien toteutumisen kannalta välttämättömiä palveluja (PeVL 34/2013 vp, s. 2/I, PeVL 29/2009 vp, s. 2/I, vrt. PeVL 37/2006 vp, s. 2—3).

    Valtionosuusjärjestelmän sisältöä ohjaa myös rahoitusperiaate. Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjan (SopS 66/1991) 9 artiklan 2. kappaleen mukaan kuntien taloudellisten voimavarojen tulee olla riittävät suhteessa niihin velvoitteisiin, jotka niille on annettu perustuslaissa ja muussa laissa. Perustuslakivaliokunta on vakiintuneessa käytännössään korostanut, että tehtävistä säädettäessä on huolehdittava rahoitusperiaatteen mukaisesti kuntien tosiasiallisista edellytyksistä suoriutua velvoitteistaan (PeVL34/2013 vp, s. 2/I, PeVL 30/2013 vp, s. 5/II, PeVL 12/2011 vp, s. 2/II, PeVL 41/2010 vp, s. 5/II ja PeVL 16/2014 vp).

    Paikallisen itsehallinnon peruskirjan 9 artiklan 4. ja 5. kappaleessa määrätään asiasta lisäksi, että rahoitusjärjestelmien, joihin kuntien voimavarat perustuvat, tulee olla riittävän moninaisia ja joustavia, jotta ne seuraisivat paikallisviranomaisten tehtävien hoitamisesta aiheutuvien kustannusten todellista kehitystä niin hyvin kuin käytännössä on mahdollista. Taloudellisesti heikompien kuntien suojelu edellyttää sellaisten taloudellisten tasoitusmenetelmien tai vastaavien toimien käyttöönottoa, joiden tarkoituksena on mahdollisten rahoituslähteiden ja kustannusten epätasaisen jakautumisen vaikutusten korjaaminen. Nämä menetelmät ja toimet eivät saa kaventaa paikallisviranomaisten harkintavaltaa, jota ne käyttävät toimivaltansa rajoissa.