Oikeustiede:juridinen diskurssi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Ideaalinen puhetilanne. Diskurssia normatiivisena käsitteenä määrittävät erityiset diskurssisäännöt. Tilannetta, jossa nämä säännöt vallitsevat ja jossa on mahdollista päästä rationaalisesti motivoituun yhteisymmärrykseen, on kutsuttu myös ideaaliseksi puhetilanteeksi.

Diskurssisäännöt edellyttävät, että kaikilla asianosaisilla on yhtäläinen oikeus osallistua diskurssiin sekä esittää siinä argumentteja ja vasta-argumentteja. Ideaalista puhetilannetta eivät myöskään vääristä ulkoiset tai sisäiset valtarakenteet, jotka estäisivät yhtäläisen osallistumis- tai argumentaatio-oikeuden toteuttamista.

Oikeudelliset menettelyt diskursseina. Habermasin mukaan hänen moderniksi oikeudeksi kutsumansa oikeustyypin oloissa oikeudellisia menettelyjä voidaan tarkastella institutionalisoituina praktisina diskursseina. Niissä käydään argumentoivaa keskustelua normien (normiehdotusten) ja niiden yksittäistapauksellisten soveltamisratkaisujen (ratkaisuehdotusten) oikeellisuudesta.

Lainsäädännöllinen diskurssi. Lainsäätämismenettelyissä keskustellaan normiehdotusten esiin nostamista pätevyysvaatimuksista, toisin sanoen niiden oikeellisuudesta. Lainkäyttömenettelyissä normatiivinen oikeellisuusvaatimus on puolestaan täsmentynyt vaatimukseksi soveltamisratkaisujen asianmukaisuudesta.

Habermas on korostanut, että oikeusnormien pätevyysvaatimus eroaa moraalinormien pätevyysvaatimuksesta. Syynä tähän on se, että oikeus ei pelkästään lujita yhteiskunnan moraalisia rakenteita, vaan se toimii myös välineenä poliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Oikeusnormien (normiehdotusten) pätevyyttä arvioitaessa on siksi otettava huomioon myös oikeuden pragmaattiset ja eettiset, arvosidonnaiset ulottuvuudet.

Demokraattinen lainsäätämismenettely, jossa voidaan tuottaa normatiivisen oikeellisuusvaatimuksen täyttävää, legitiimiä oikeutta, onkin Habermasin mukaan yhdistelmä toisistaan teemoiltaan ja ehdoiltaan hieman poikkeavia erilaisia praktisia diskursseja. Ne ovat luonteeltaan pragmaattisia, eettisiä ja moraalisia. Lisäksi lainsäätämismenettelyyn voi kuulua neuvotteluja, joissa ei – toisin kuin diskurssissa – pyritä rationaalisesti perusteltuun yhteisymmärrykseen vaan erilaisten intressien väliseen reiluun kompromissiin.

Habermasin tarkoittama demokraattinen, legitiimiä oikeutta tuottava lainsäätämismenettely edellyttää, että institutionalisoituihin muotoihin, esimerkiksi parlamenttiin, sidottu käsittely on jatkuvassa vuorovaikutuksessa julkisuudessa (kuten tiedotusvälineissä) käytävään keskusteluun.

Lainkäyttödiskurssi. Habermasin oppilas Klaus Günther on eritellyt lainkäyttömenettelyä erityisenä soveltamisdiskurssina. Soveltamisratkaisun asianmukaisuus edellyttää paitsi sovellettavan normin oikeellisuutta myös tilanteessa omaksutun normitulkinnan koherenssia, samoin kuin soveltamistilanteen täydellistä ja puolueetonta kuvausta, jossa otetaan huomioon eri osapuolten intressit ja näkökulmat.

Lainopillinen diskurssi. Myös oikeustiedettä on mahdollista lähestyä eräänlaisena asiantuntijadiskurssina. Niinpä lainopillisessa diskurssissa testataan oikeellisuusvaatimuksia, joita oikeusnormien tulkinta ja systematisointiehdotukset nostavat esiin. Oikeusjärjestystä voidaankin tarkastella jatkuvasti väliaikaisena ja muuttuvana tuloksena keskustelusta, jossa puheenvuoroja käyttävät niin lainsäätäjä, tuomarit kuin oikeustieteen tutkijatkin.

Diskurssiteorian hyödyllisyys. Diskurssiteoreettinen oikeusfilosofia ei väitä, että oikeudelliset menettelyt todellisuudessa aina noudattaisivat praktisia diskursseja määrittäviä diskurssisääntöjä. Teesinä pikemminkin on se, että nämä menettelyt ja niitä sääntelevät oikeusnormit perustuvat diskurssisääntöjä vastaaviin normatiivisiin oletuksiin ja edellytyksiin. Jos näin on, jos toisin sanoen pystymme esimerkiksi osoittamaan, että valtiosäännön normit poliittisista perusoikeuksista, parlamentista ja parlamentin noudattamasta menettelystä viittaavat Habermasin tavoin ymmärrettyjen perusteludiskurssien suuntaan, diskurssiteoria tarjoaa ei-mielivaltaisen mittapuun todellisten lainsäätämismenettelyjen arviointiin.

Diskurssiteorian kritiikki. Diskurssiteoriaa sekä sen oikeusteoreettisia ja oikeusfilosofisia sovelluksia on voimakkaastikin arvosteltu. Jo diskurssiteorian kielifilosofiset lähtökohdat on asetettu kyseenalaisiksi. Niin ikään on huomautettu diskurssisääntöjen määrittelemän ideaalidiskurssin ja todellisten diskurssien välisestä ongelmallisesta suhteesta.

Nekään, jotka hyväksyvät diskurssiteorian lähtökohdat, eivät ole yksimielisiä siitä, miten niitä tulisi soveltaa oikeuden ja oikeudellisten menettelyjen tarkastelussa. Esimerkiksi Robert Alexy on arvostellut moraalisten ja eettisten diskurssien erottelua, eikä hän ole myöskään hyväksynyt ajatusta soveltamisdiskursseista erityisenä praktisten diskurssien muotona.Voidaan myös epäillä, perustuuko tuomioistuinmenettely sellaisiin normatiivisiin oletuksiin ja edellytyksiin, jotka vastaisivat soveltamisdiskurssien ideaa. Pikemminkin voidaan väittää, että tuomioistuinmenettelyyn liittyviä diskursiivisia ainesosia ei tulisi etsiä niinkään yksittäisistä oikeudenkäynneistä kuin siitä keskustelusta, jota ratkaisuista käydään lakimieskunnassa ja yleisessä julkisuudessa.