Oikeustiede:intressilainoppi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Alkuvaihe. Intressilainopin ensimmäinen kehittelijä oli saksalainen Rudolf von Ihering (1818—1892), joka oli saanut koulutuksensa täysin käsitelainopin hengessä ja ihaili roomalaista oikeutta. Saatuaan vaikutteita englantilaiselta utilitarismilta, positivismilta (J. S. Mill) ja sosiaalidarwinismilta hän kehitteli osin aiempia kannanottojaan vastaan sotivaa doktriinia. Iheringin mukaan oikeus on eri ryhmien ja yksiköiden jatkuvaa olemassaolon taistelua yhteiskunnassa, jossa toimintaa ohjaavat biologispohjaiset intressit kausaaliseen tapaan. Tällaisina perusintresseinä hän piti elämän säilyttämistä, suvunjatkamista, työtä ja vaihdantaa, jotka eri ryhmien ja yksilöiden toiminnassa saattoivat antaa aihetta ristiriitoihin. Silti Ihering katsoi, että tarkastelemalla noita perusintressejä kollektiiviselta, yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta, oli mahdollista johtaa eräänlaisella luonnon välttämättömyydellä parhaiten yhteistä etua palveleva oikeus – vaikka näin Ihering ei missään mielessä halunnut tunnustautua epätieteellisenä pitämänsä perinteisen luonnonoikeuden kannattajaksi. Hän katsoi lisäksi, että valtiolla on oikeus yksityisen vapauden rajoittamiseen.

Käsitelainopin kritiikki. Samalla kun intressilainopin alkuvaihe oli kiinnostunut oikeuden syntyyn liittyvistä intressikysymyksistä (mistä syystä sitä kutsutaan usein geneettiseksi intressilainopiksi), pyrkimyksenä oli Saksassa tuolloin vallinneen käsitelainopin kritiikki. Kuten usein, argumenttina käytettiin sekä tietoteoreettisiin perusteisiin nojaavia yleisiä epätieteellisyysväitteitä että konkreettisia epäkohtia. Ihering katsoi, että käsitelainoppi rakentui epätieteelliselle ja idealistiselle järjestelmäajattelulle, jonka kohtalokkain virhe oli oikeuden tavoitetaustan sulkeminen tarkastelun ulkopuolelle "filosofisena". Näin menetellen ei oikeussäännöksiä ollut mahdollista oikein ymmärtää, vaan pitäytyminen järjestelmää ja käsitteitä koskevissa kysymyksissä teki lainoppineiden toiminnan maailmalla vieraaksi ja nosti sen "käsitetaivaaseen", kauas arkielämän realiteettien yläpuolelle. Käsitelainopin käsitejärjestelmää Ihering vertasi kelloon, jota ei koskaan ollut tarkoitettukaan käymään.

Intressilainoppi ja oikeusdogmatiikka. Ihering oli pikemmin kiinnostunut oikeusdogmatiikan metodisista perusteista kuin konkreettisista metodikysymyksistä. Hän pyrki osoittamaan oikean ratkaisun mahdollisuuden ja sellaisen ratkaisun edellytykset. Perusajatuksena on tässä perustavien intressien oikea ymmärtäminen yhteiskunnallisessa muutosprosessissa. Kun nämä intressit ovat luonnollisia välttämättömyyksiä, niiden varassa voidaan johtaa objektiivisesti oikea ratkaisu.

Produktiivinen intressilainoppi. Ihering ei täysin kyennyt ottamaan huomioon sitä, että hänen määrittämänsä perustavatkin intressit saattavat joutua keskenään ristiriitaan. Lisäksi hänen analyyseissään oli se perustava puute, että hän siirtyi – eläinkunnasta otettuja rinnastuksia melko varomattomasti käyttäen – suoraan yksilöistä yhteisöön ja valtioon ottamatta huomioon inhimillisen yhteiskunnan monimutkaista rakennetta, luokkia ja eturyhmiä, joiden toimintaa ja intressejä oikeus kulloisissakin valtasuhteissa heijastaa. Varsinkin marxilaispohjainen kritiikki Saksan siviililakikirjan Bürgerliches Gesetzbuchin (1896) säätämisvaiheessa ja sen jälkeen (mm. Anton Menger) oli huolehtinut näiden näkökohtien esillä pitämisestä. Myöhempi intressilainoppi haki konkreettista vastausta näihin ongelmiin, jotta voitaisiin tuottaa argumentteja käytännön laintulkinnan tueksi. Siksi puhutaankin myös produktiivisesta intressilainopista.

Subjektiivinen laintulkinta. Myöhempi intressilainoppi ei enää tyytynyt puhumaan ylimalkaisesti korkean abstraktiotason perusintresseistä, vaan konkretisoi ne. Intressien ristiriitojen osalta omaksuttiin sangen perinteinen ratkaisu turvautumalla vanhaan lainsäätäjäfiguuriin. Oletettiin, että oikeusnormeja asetettaessa intressejä oli punnittu tietyllä tavalla. Oikeussäännösten tulkinta ei kuitenkaan voinut tapahtua vain niitä itseään grammatikaalisesti tarkastelemalla, vaan oli myös ymmärrettävä niiden taustalla vaikuttavat tavoitteet. Tämä puolestaan edellytti subjektiivista laintulkintaa, joka perusluonteeltaan on intressien historiallista analyysia. Aineistona tässä ovat esityöt, kuten lainvalmisteluasiakirjat, hallituksen esitykset, keskustelut parlamentissa jne.

Näin osaltaan vastattiin myös vanhaan kysymykseen oikeusdogmatiikan tieteellisestä luonteesta: empiiristen historiallisten tosiasioiden tutkiminen on luonnollisestikin tiedettä. Esimerkiksi Philipp Heck (1858—1943) korosti voimakkaasti, että kysymys ei saa olla spekulaatiosta siitä, mikä kuvitteellisen lainsäätäjän tarkoitus on mahtanut olla. Toisaalta intressilainoppi pyrki objektiivisuuteen myös tukeutumalla lakitekstiin: sen käsitteiden ydinalueella (Begriffskern) ei historiallista intressianalyysia tarvita lainkaan samassa mitassa kuin niiden reuna alueella (Begriffshof).

Tulkinnan rakenne ja aukkotapaukset. Intressilainoppi katsoi, että tuomari olisi sidottu lainsäätäjän tavoitteisiin, jos ne kyetään selvittämään. Tavoitteet ymmärrettiin tässä siten, että lainsäätäjä oli tehnyt valinnat eri intressien kesken ja asettanut oikeusnormit keinoiksi valittujen tavoitteiden toteuttamista varten. Yhteiskunnallinen kausaliteetti yhdisti toisiinsa keinot ja tavoitteet.

Se myönnettiin mahdolliseksi, että laissa oli normatiivisia aukkoja, että lakia säädettäessä oli ajateltu tietyntyyppistä intressikonfliktia, mutta tuomari joutui soveltamaan lakia toisenlaiseen eturistiriitaan, tai että käytettävissä oleva historiallinen aineisto ei mahdollistanut riittävän varmojen päätelmien tekoa lainsäätäjän tavoitteista. Tällöin ei tuomarin auttanut muu kuin tukeutua omiin oikeuspoliittisiin käsityksiinsä ja ottaa huomioon ratkaisunsa kausaaliset seuraamukset.

Intressilainopin haaraumat. Intressilainopista on toisinaan vaikea erottaa vapaaoikeudellista koulukuntaa, joka niin ikään sai alkunsa käsitelainopin kritiikistä, mutta joka ennen kaikkea väitti, että käytännössä noudatettava elävä oikeus ja myös tuomarin ratkaisu ovat jotain muuta kuin virallisesti voimassa oleva oikeus. Kun näin on, ei oikeusideologisesti ole mielekästä vaatia tuomarin tiukkaa sitomista lakiin. Tällöin tultiin samantapaisiin tuomarin laajaa harkintavaltaa korostaviin tuloksiin kuin intressilainoppi aukko- ja vastaavissa muissa tapauksissa.

Myöhemmin, kun 1930-luvulla Saksassa tuli valtaan kansallissosialismi, joka hyväksyi johtajaperiaatteen eli ajatuksen Führerin Saksan kansan etujen ja tuntojen parhaana edustajana ja tulkkina, saatettiin intressilainopin laintulkintaopeista käsin päätyä äärimmäisen johtajauskolliseen lainsoveltamistapaan edellyttäen, että tuomari hyväksyi kansallissosialismin periaatteet tai ainakin oli niille kuuliainen. Saksan oikeustiede ja oikeuslaitos osallistuivatkin varsin laajamittaisesti natsien hirmutöihin, mikä toisen maailmansodan jälkeen johti luonnonoikeusajattelun tietynlaiseen uudesti syntymiseen ja keskusteluun lainsäädäntövallan äärimmäisistä rajoista.

Aivan toisen suuntaisesti on kuitenkin voitu väittää, että vaikka oikeusnormien tavoitteet on otettava huomioon, niitä ei ole etsittävä ensisijaisesti esitöistä. On tutkittava empiirisesti, miten oikeusnormit tosiasiallisesti toimivat. Lain laadintaan osallistuneet henkilöt ovat voineet erehtyä, ja toisaalta lainsäädännön tavoitteet on esityöaineistossa usein puutteellisesti kirjattu.

Hyvin kiintoisa on tässä suhteessa ruotsalaisen Per Olof Ekelöfin kehittämä objektiivinen teleologinen metodi. Lakitekstiä hyväksi käyttäen on selvitettävä, mikä on oikeussäännöksen toiminnan tarkoitettu ydinalue. Tämän jälkeen on tutkittava, miten normi tuolla ydinalueella toimii. Analyysin tuloksena on käsitys siitä, mikä on lain objektiivinen tarkoitus, toisin sanoen mihin tuloksiin se sen ydinalueella sovellettuna johtaa. Kun tarkasteltavana on tuon ydinalueen ulkopuolella, Heckin Begriffshofissa, sijaitseva tapaus, on ratkaisevaa, lankeaako se tuon objektiivisen tarkoituksen piiriin – jolloin normia on siihen sovellettava – vaiko ei. Ekelöf katsoi, että nykyaikainen lainsäädäntö usein kirjoitetaan ylikattavaksi, jolloin teleologinen metodi tulisi pikemmin kysymykseen säännöksien soveltamisen poissuljennassa kuin analogiapäättelyssä. Toisaalta Ekelöf myönsi oikeuslähdeopillisesti ennakkotapauksille etusijan verrattuna teleologisen metodin käyttöön, joskin hän katsoi samalla, että myös ennakkotapauksia on tulkittava teleologisesti.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala