Oikeustiede:argumentaatiomenetelmä/laajempi kuvaus

    Tieteen termipankista

    Palaa takaisin käsitesivulle

    Argumenttityypit. Oikeudelliset argumentit voidaan jakaa kahteen perusryhmään. Ensimmäisen niistä muodostavat asia-argumentit, jotka viittaavat oikeusnormien taustalla oleviin arvoihin joko suoraan tai keino-tavoite -asetelman kautta. Tällöin oikeusnormin mukainen käyttäytymismalli tähtää tiettyjen arvoperusteisten tavoitteiden saavuttamiseen. Toiseen ryhmään kuuluvat auktoriteettiargumentit. Tällöin vedotaan siihen, mitä jokin valtaa tai arvostusta omaava taho on sanonut tai tehnyt. Auktoriteettiargumentteja ovat lakitekstin sanamuoto, esitöissä olevat lausumat ja ainakin joissakin oikeuskulttuureissa myös oikeustieteelliset normisuositukset.

    Eri oikeuskulttuureissa on erilaisia sääntöjä eri argumenttien etusija- ja painotussuhteista. Viime kädessä argumentaatiossa on kysymys niistä arvo- ja tavoitepäämääristä, joihin ratkaisutoiminnassa ja oikeustieteellisissä normisuosituksissa pyritään (ks. arvoarvostelma). Nämä päämäärät antavat relevanssin ja painon myös erilaisille auktoriteettiargumenteille, joskaan tämä ei läheskään aina tule argumentaatiossa avoimesti julkilausutuksi.

    Fasadiargumentaatio. Silloin, kun argumentaatio ei vastaa oikeudellista heuristiikkaa tai justifikaatiota, kysymyksessä on fasadiargumentaatio. Perusteluiksi esitetään toisin sanoen muita seikkoja kuin ne, jotka todellisuudessa ovat asiaan vaikuttaneet. Argumentaatiota koskeva tapakulttuuri on joskus voinut edellyttää perustelujen sivuuttamista. Tätä ilmensi Suomen korkeimman oikeuden aikaisemmassa päätöskäytännössä esiintynyt fraasi "on katsottava, että…". Kaarle Makkonen on todennut, että kyseessä oli itse asiassa perustelusta kieltäytyminen.

    Argumentaation sääntösidonnaisuus. Varsin usein vaaditaan, että oikeudellisen ratkaisutoiminnan tulisi olla mahdollisimman pitkälti sääntösidonnaista. Tämä ei kuitenkaan ole realistinen lähtökohta, sillä perustelujen moninaisuus ja heterogeenisuus eivät salli ratkaisutoiminnan – sen paremmin virallisen kuin tieteellisenkään – palauttamista pelkkään sääntöjen seuraamiseen. Perusongelmana on se, että ratkaisutoiminnassa tähdätään myös oikeusnormien takana olevien tavoitteiden saavuttamiseen. Ratkaisu—tavoite -asetelman kannalta ennalta annetut säännöt eivät ole riittäviä.

    Argumentaatiosäännöt. Edellä lausutusta huolimatta argumentaatiosta on eri oikeuskulttuureissa sääntöjä, joista osa on niille yhteisiä. Tällaisia sääntöjä puolalainen Jerzy Wróblewski kutsuu paraloogisiksi säännöiksi. Ne näyttävät lähes yhtä vakuuttavilta kuin logiikan säännöt. Paraloogiset säännöt eivät kuitenkaan ole luonteeltaan loogisia, koska niistä voidaan poiketa erityisistä syistä (justifikaatiosäännöt). Antiikin retoriikan termein kyseessä ovat päättelyn "lähtökohdat", tópoi.

    Paraloogisena sääntönä voidaan mainita ensinnäkin argumentum a minori ad maius (= päätelmä pienemmästä suurempaan). Tämä sääntö edellyttää, että jos pienempi paha on kielletty, myös suurempi on kielletty. Sääntö ei ole ehdoton, koska rikosoikeudessa noudatetaan tiukkaa laintulkintaa, jossa analogia syytetyn vahingoksi ei ole sallittu. Jos "suurempaa pahaa" ei ole riittävän selkeästi säädetty kielletyksi, päätelmä pienemmän pahan kylläkin selkeästä kiellosta suurempaan pahaan ei välttämättä ole pätevä. Toinen paralooginen sääntö on argumentum a maiori ad minus (= päätelmä suuremmasta pienempään). Jos laki esimerkiksi sallii suuremman vaatimuksen, tyytyminen pienempään on myös sallittu. Jos korvausta voisi vaatia koko vahingosta, saa tyytyä vaatimaan puoltakin korvausta; eri asia on, voiko jäljelle jäävää loppuosaa enää myöhemmin vaatia. Tämäkään paralooginen sääntö ei ole poikkeukseton. Vaikka virkamiehellä olisi sairautensa vuoksi oikeus saada koko virastaan vapautta, ei tästä suinkaan seuraa, että hän voisi yhtä oikeutetusti vaatia vapautta puolesta virasta, vaikka hän sairaudestaan huolimatta kykenisi hoitamaan tuon toisen puolen.

    Eräänlainen erikoistapaus edellä esitetyistä on argumentum a fortiori (= päätelmä vahvemmasta heikompaan). Esimerkiksi oikeudesta kieltää seuraa a fortiori -oikeus asettaa rajoituksia. Jos valtiolla on eurooppaoikeuden kannalta oikeus kieltää kokonaan rahapelit, tästä seuraa päättelyn mukaan oikeus sallia rahapelit tietyille järjestäjille ja tietyillä ehdoilla. Sääntö ei ole poikkeukseton. Osittainen salliminen saattaa olla erityisten rajoitusten alainen. Esimerkkitapauksessa valtio ei saa diskriminoida pelien järjestäjiä kansalaisuuden perusteella (jonkin normin mukaan).

    Argumentaation monimuotoisuus. Argumentaatiossa joudutaan ottamaan huomioon monia seikkoja. Argumentteja on myös monenlaisia. Voidaan puhua asia-argumenteista, jotka viittaavat oikeudellisiin arvoihin ja periaatteisiin, ja auktoriteettiargumenteista, jolloin kysymys on oikeuslähteistä johdetuista lausumista. Huomioon on myös otettava argumenttien soveltuvuus tarkasteltavan ongelman ratkaisemiseen, ja tämä voi olla eriasteista. Ongelman eri ratkaisutapojen suhde arvoihin ja periaatteisiin voi olla mm. tiedollisista syistä enemmän tai vähemmän selkeä. Voidaan esimerkiksi kysyä, mikä ratkaisuista parhaiten edistää joidenkin tavoitteiden saavuttamista. Auktoriteettiargumenttien kohdalla tulee esiin ongelma tapausten samanlaisuudesta ja siitä, missä määrin käsiteltävänä oleva ratkaisutilanne vastaa lakitekstiä, ennakkotapauksen lausumaa tai oikeuskirjallisuudessa esiintynyttä mielipidettä.

    Oikeusteoreettisessa tutkimuksessa on viime vuosina pyritty esittämään erivahvuisia sääntöjä, jopa matemaattisia (päätösteoreettisia) kaavoja, jotka koskevat argumenttien painoarvon määrittämistä. Jos argumentit näet edellytetään punnittaviksi keskenään, olisi erittäin hyödyllistä, jos tätä punnintaa varten saataisiin kehitetyksi jokin järkevä mittaamistapa.

    Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala