Oikeustiede:Suomen valtiosääntö/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Valtiosäännön sisältö. Kuten määritelmästä ilmenee, valtiosäännöllä tarkoitetaan oikeudellisessa kielenkäytössä (ja laajemminkin) tietynlaisia asioita koskevien normien kokonaisuutta. Minkälaisia kysymyksiä koskevien normien ja minkälaisten tällaisten normien katsotaan kuuluvan käsitteen piiriin vaihtelee maittain ja yksityiskohdissa voi myös kussakin oikeusjärjestyksessä olla harkinnanvaraisuutta.

Yleisiä "edellytyksiä" on kuitenkin kaksi. Ensinnäkin ko. normien kohde eli se, että normit koskevat julkisen vallan organisaatiota, – sen rakennetta, asettamista, valtuuksia, toimivaltasuhteita, menettelytapoja – taikka yksilön asemaa julkisen vallankäytön kohteena tai osallistumisoikeuksien käyttäjänä. Toiseksi se, että ko. normit ovat jotenkin merkittäviä, ts. mitä tahansa detaljisäännöksiä ei ole syytä lukea valtiosääntöön kuuluviksi, vaikka ne koskisivatkin esim. jonkin valtioelimen organisaatiota.

Havainnollisuuden vuoksi voidaan siten esittää, että valtiosääntöön kuuluviksi on meillä perustuslain lisäksi syytä lukea esim. vaalilainsäädäntö ja valtioneuvostoa, ylimpiä tuomioistuimia ja ylimpiä laillisuudenvalvojia koskevat lait sekä eduskunnan työjärjestys ja asetuksena annettu valtioneuvoston ohjesääntö. Sen sijaan esim. eduskunnan kanslian palveluajoista annettuja säännöksiä tai virkamiesoikeuden detaljisäännöksiä silloinkaan, kun niitä sovelletaan esim. valtioneuvoston virkamiehiin, ei olisi aihetta lukea kuuluviksi valtiosääntöön.

Tapaoikeudelliset valtiosääntönormit. Kirjoitettujen säännösten lisäksi valtiosääntöön voi kuulua myös tavanomaisoikeudellisia normeja. Esimerkkinä tällaisesta sinänsä tyypiltään poikkeuksellisesta normista voidaan mainita taannehtivan rikoslain kielto, jota ei ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta meillä ollut säädetty perustuslaissa, mutta jonka siitä huolimatta katsottiin riidattomasti olevan voimassa perustuslaintasoisena tavanomaisoikeudellisena normina.

Valtiosäännön ja perustuslain suhde. Käsitteiden – tai kuvausten – selvärajaisuuden nimissä on syytä lyhyesti tarkastella myös lähelle tulevaa käsitettä perustuslaki. Kun puhutaan (Suomen) valtiosäännöstä, saatetaan usein pitää silmällä – ilman tarkkarajaisuutta, mutta lähinnä – perustuslakia. Valtiosääntö ja perustuslaki voivat väljässä kielenkäytössä esiintyä kätevästi vaihtoehtoisina ilmauksina. Tämä ei liity vain siihen, että sisällöllisesti keskeiset julkista vallankäyttöä ja yksilön asemaa koskevat normit on annettu perustuslaissa ja perustuslailla on säätämisjärjestykseen liittyvä aivan erityinen status kaikkien lakien joukossa. Kielenkäytön väljyyden taustalla voidaan nähdä myös terminologian kansainväliseen ja kansalliseen kehitykseen liittyviä syitä. Myös kansainvälisesti tarkasteltuna on samaa sanaa (constitution, Verfassung) saatettu käyttää sekä viitattaessa tiettyyn keskeiseen normikokonaisuuteen että viitattaessa tiettyyn normidokumenttiin. Kansallisella tasolla on perustuslaki- ja valtiosääntö-viittausten käyttöympäristö sikäli muuttunut, että nyt vuoden 2000 jälkeen valtiosäännön keskeisenä osana on yksi perustuslaki, vuoteen 2000 oli voimassa neljä perustuslakia, tärkeimpinä Hallitusmuoto ja Valtiopäiväjärjestys ja autonomian aikana oli valtiosääntötasossa perustuslakien lisäksi vielä säätyerioikeudet.

Nimikkeiden valtiosääntö ja perustuslaki hiukan päällekkäisestä käytöstä ei sinänsä tarvitse olla haittaa. Täsmällisyyteen pyrkivässä kielenkäytössä on kuitenkin selvää, että sana perustuslaki tarkoittaa vain säädöshierarkkisesti erityisasemassa olevaa normidokumenttia ja sana valtiosääntö tarkoittaa normikokonaisuutta, jonka tärkeänä osana ovat perustuslaissa säädetyt normit. Perustuslaiksi säädettyjä lakeja oli Suomessa vuoteen 2000 voimassa neljä ja siitä alkaen vain yksi, nimeltään Suomen perustuslaki.

Kirjoittaja: Mikael Hidén