Kirjallisuudentutkimus:retorinen minä
retorinen minä
| retorinen minä |
Retorisen minän käsite on kehitelty runon puhetilanteessa ja sen kahdessa eri tasossa esiintyvien kirjallisten roolien analyysiin. Puhetilanteen tasot ilmentävät runominän kahta aspektia, mimeettistä minää ja retorista minää. Retorinen minä on runon puhetilanteen korkein taso, joka vastaa muun muassa runon arvonormistosta, ideologisista kannanotoista ja intertekstuaalisesta määrittämisestä. Retorinen minä on siis eräänlainen runon sisäinen konstruoija, joka on epäsuorasti läsnä runon puhetilanteessa puhetilannetta rakentavien erilaisten komponenttien kautta. Runopuheen kannanotot ja esimerkiksi maailmankatsomuksellinen sitoutuminen ovat retorisen minän kontolla. Retorinen minä voi tuoda äänensä julki runon kielellisen tason puhujan eli mimeettisen minän kautta. Retorista minää ei voida suoraan osoittaa runon maailmasta. Retorisen minän läsnäolo on ilmeistä etenkin roolirunoissa.
Retorisen minän käsitteen on tuonut suomalaiseen runoudentutkimukseen Vesa Haapala, joka hyödyntää käsitettä väitöskirjassaan Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (2005). Käsite pohjautuu ruotsalaisen Johan Hedbergin esittelemään retorisen subjektin käsitteeseen. Katja Seutu on tutkinut retorista tasoa roolirunoissa väitöskirjassaan Olla elävän sanat. Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa (2009). Seutu hyödyntää myös Dieter Burdorfin teorioita.Lähikäsitteet
- mimeettinen minä (vieruskäsite)
- puhuja (yläkäsite)
- rooliruno (funktiosuhde)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:retorinen minä. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:retorinen minä.)