Kielitiede:puheaktiteoria
puheaktiteoria
| puheaktiteoria |
Määritelmä
teoria, joka tarkastelee kieltä toimintana ja ilmauksia tekoina
Selite
Ajatuksen tavoitteellisista puhunnoista esitti ns. illokutiivisten aktien luokituksessaan filosofi John Austin vuonna 1962, ja sen kehitti varsinaiseksi puheaktiteoriaksi John R. Searle (1969), joka vaikutti myös kielitieteeseen eniten. Austin lähti liikkeelle performatiiviverbeistä, jotka onnistuvat tietynmuotoisissa formuloissa, oikeassa kontekstissa ja kulttuuristen valtuuksien vallitessa (esimerkiksi lauseessa Kastan tämän laivan Urhoksi) kuvaamaan kielellistä tekoa, jonka ne samalla myös suorittavat. Searle käsitteli enemmän puheaktin syntaksia. Searlen ajattelussa puheakti oli lähellä puhujan intentiota ja johti mm. epäsuoran puheaktin käsitteeseen.
Lisätiedot
Puheaktiteoria on saanut myöhemmin runsaasti kritiikkiä niin filosofian kuin kielitieteenkin piirissä. Toisaalta sen sisältämä performatiivisuuden käsite on johtanut kiinnostavaan (jälki)strukturalistiseen keskusteluun esimerkiksi Roman Jakobsonin ja Émile Benvenisten, myöhemmin Jacques Derridan ja Judith Butlerin teoksissa, joissa tarkasteltiin kielellistä toimintaa (performatiivisuutta) filosofian, kirjallisuuden-, kulttuurin- ja naistutkimuksen ja kielitieteenkin kehyksissä.
Lähikäsitteet
- epäsuora puheakti (alakäsite)
- performatiivisuus
- puheakti
Käytetyt lähteet
AustinJ1962, SearleJ1969, LyonsJ1977, HakulinenA1989, RojolaL&LaitinenL1998
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 22.12.2024: Kielitiede:puheaktiteoria. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kielitiede:puheaktiteoria.)