ekspressionistinen draama

Määritelmä näytelmät, jotka kuvasivat henkilöhahmojen sisäistä elämää

Selite

Arkipäivän tarkan, realistisen kuvauksen sijaan näytelmien tunnelma oli usein unenomainen tai painajaismainen. Ekspressionistiselle draamalle tyypillistä oli välittää kokemus oman ajan maailmasta (mm. koneet ja teollistuminen). Näin ollen se erosi vuosisadan alun modernismista, jolloin näytelmissä saatettiin käyttää myyttejä. Ekspressionismiin kuului muotojen rikkominen: näytelmissä puheen rytmitys vaihteli, kielioppia ja lauseita rikottiin. Näytelmät olivat usein rakenteeltaan episodimaisia ja kieli tyylittelevää ja ne sisälsivät paljon monologeja.

Ekspressionismia ennakoivat August Strindbergin myöhempi tuotanto (esim. Uninäytelmä, 1901) ja Frank Wedekindin groteskit näytelmät. Ekspressionismi vaikutti erityisesti Saksassa 1910-luvulta lähtien, ja keskeisiä kirjailijoita olivat saksalaiset Georg Kaiser (mm. Calais’n porvarit, 1913, Kaasu -trilogia 1917–1920) ja Ernst Toller (Koneittenmurskaajat, 1921, Hinkemann, 1923). Ekspressionismi vaikutti myös Brechtin työskentelyyn. Yhdysvalloissa huomattavimpia myös ekspressionistisen draaman kirjoittajia oli Eugene O’Neill (Empreror Jones, 1920, The Hairy Ape, 1922). Suomessa ekspressionistia näytelmiä kirjoittivat mm. Lauri Haarla (Lemmin poika, 1922, Synti, 1922, Uskottomuus 1924) ja Hagar Olsson (Hjärtats pantomim, 1928, S.O.S, 1929).

Erikieliset vastineet

expressionist drama

englanti (English)

Lähikäsitteet

ekspressionismi

Käytetyt lähteet

LawJ2011, ChambersC2002, Seppälä&Tanskanen2010

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 19.4.2024: Esittävät taiteet:ekspressionistinen draama. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Esittävät taiteet:ekspressionistinen draama.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →