Oikeustiede:yksityisyys/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Käsitteen täsmentymättömyys. Yksityisyyden tarve ja oikeus yksityisyyteen ovat jo antiikin ajoilta tunnettuja asioita. Eri aikoina erilaisissa yhteiskunnissa on yksilön itsemääräämisoikeudesta keskusteltu, määrätty ja säädetty monin eri tavoin. Siihen ei ole tarvittu yhtenäistä oikeudellista käsitteistöä. Siitä, mitä kaikkea oikeudella olla yksin osana yksilön itsemääräämisoikeutta tarkoitetaan, on vallinnut ja vallitsee erilaisia näkemyksiä. Yksityisyys oikeudellisena, tärkeän oikeusperiaatteen ilmaisevana käsitteenä – privacy – otettiin yleisemmin käyttöön Yhdysvalloissa 1900‑luvun alussa keskusteltaessa yksilön suojasta ns. keltaista lehdistöä vastaan. Se toimi Yhdysvalloissa pitkään vain käsitteenä, jonka avulla analysoitiin oikeuskäytäntöä ja pyrittiin sen valossa etsimään yksityisyyden eri ulottuvuuksia.

Uuteen vaiheeseen edettiin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuonna 1948. Sen 12 artiklassa yksityisyys on yksi vapausoikeuksistamme. Käsitettä ei kuitenkaan pyritty lähemmin määrittelemään, koska se on olosuhteiden ja tilanteiden mukaan määräytyvä suhdekäsite. Tämä todettiin myös sittemmin valmisteltaessa Ruotsissa maailman ensimmäistä tietosuojalakia (Datalag 1973). Nykyisin tietoisuus käsitteen tarkan määrittelyn mahdottomuudesta kuuluu oikeudelliseen yleissivistykseen.

Yksityisyyden osa-alueita. Useimmiten yksityisyyden katsotaan nykyisin persoonallisuusoikeuden puitteissa merkitsevän ainakin seuraavia itsemääräämisoikeuteemme kuuluvia seikkoja:

1) Fyysinen yksityisyys

2) Alueellinen yksityisyys

3) Sosiaalinen yksityisyys

4) Mediayksityisyys

5) Anonymiteetti oikeutenamme toimia ja vaikuttaa tuntemattomana yhteiskunnassa suhteessa julkiseen valtaan, ellei toisin säädetä

6) Tiedollinen itsemääräämisoikeus eli oikeus omaan nimeen, kuvaan ja hahmoon sekä niiden erilaiseen kaupalliseen hyödyntämiseen

7) Oikeus tulla arvioiduksi oikeassa valossa

8) Potilasyksityisyys

9) Viestintäyksityisyys

10) Henkilötietojen suoja

11) Digitaalinen yksityisyys

Vuonna 1995 hyväksytyn perusoikeusuudistuksen yhteydessä silloiseen hallitusmuotoon otettiin meillä uusina perusoikeuksina oikeus yksityiselämän suojaan ja oikeus tietosuojaan. Sieltä ne siirtyivät vuonna 1999 nykyiseen perustuslakiin. Kumpikin niistä kuuluu siis yksityisyyteen. Sekä lainsäädännössä että oikeuskirjallisuudessa yksityisyyttä ja yksityiselämän suojaa käytetään toisinaan toistensa synonyymeinä. Sellaisia ne eivät kuitenkaan ole. Yksityisyys on siis laajempi, oikeusperiaatteen ilmaiseva yläkäsite ja yksityiselämän suoja sen keskeinen suoja-alue. Vastaavasti perustuslaissa on useampia yksityisyyttä koskevia säännöksiä.

Erikseen on huomattava, että Euroopan perusoikeussopimuksessa yksityisyys (artikla 7) ja henkilötietojen suoja (artikla 8) ovat kaksi eri perusoikeutta. Vastaavasti Euroopan tietosuoja-asetuksen (GDPR) artikloissa ei mainita lainkaan yksityisyyttä. Sitä vastoin muualla, erityisesti anglosaksisen oikeuskulttuurin piirissä käsite ’’’privacy’’’ kattaa yleensä myös henkilötietojen suojan.

Erityisen tärkeää on huomata, että yksityisyys ja julkisuusperiaate ovat usein jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Ensisijaisesti yksityisyys ohittaa julkisuuden, ellei toisin ole säädetty tai yksittäistapauksessa perustellusti toisin perusoikeuksia punnita. Tämä on osa siirtymää aikaisemmasta hallintovaltiosta nykyiseen oikeusvaltioon. Vastaavasti viranomaisten yleistoimivallan poistuminen oikeusvaltion oikeuskulttuurista estää julkisuusperiaatteen asettamisen käytännössä perusteluitta yksityisyyden suojan edelle.

Enenevässä määrin yksityisyyden suoja liittyy nykyisin digitaalisessa verkkoyhteiskunnassa myös tietoturvallisuuteen. Hyvä yksityisyyden suoja edellyttää hyvää tietoturvallisuutta.

Kirjoittaja: Ahti Saarenpää