Oikeustiede:vaihtoehtoinen lainoppi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Vaihtoehtoinen lainoppi sai vaikutteita kahdelta suunnalta. Yhtäältä taustalla vaikutti Italian vasemmistotuomareiden kehittämä marxilainen l´uso alternativo del diritto -lainkäyttö, jonka idean Lars D. Eriksson tuo kirjoituksillaan Suomeen. Sen sisältönä oli kehittää vallitsevasta oikeudellisesta tulkintakäytännöstä poikkeavia, ”vaihtoehtoisia” oikeudellisia tulkintoja. Toisena taustavaikuttajanana oli Yhdysvalloissa kehitetty Critical Legal Studies -suuntaus. Molemmat oikeudelliset ja yhteiskunnalliset suuntaukset tukeutuivat vahvasti marxilaiseen yhteiskuntafilosofiaan. Vaihtoehtoisen lainopin rinnalla voi yleisemmin puhua vaihtoehtoisesta, kriittisestä tai avoimen poliittisesta lainopista.

Vaihtoehtoinen lainoppi kritisoi vallitsevaa lainopin tutkimusta ja etenkin analyyttistä oikeustiedettä oikeuden yhteiskunnallisten sidonnaisuuksien sivuuttamisesta ja unohtamisesta. Esimerkiksi omistamisen yhteiskunnallista tai edes aidosti oikeudellista merkitystä ei sen mielestä tavoitettu analyyttisen oikeustieteen suosiman teknisen oikeusasema-analyysin avulla eli hajottamalla omistusoikeuskäsite sen teknisiin alaelementteihin, jollaisen tarkastelutavan Simo Zitting oli meillä toteuttanut Alf Rossin ja Wesley Newcomb Hohfeldin esikuvan mukaan 1950-luvun alussa. Myös kysymys omistusoikeuden perinteisesti vahvan perustuslainsuojan oikeutuksesta tai oikeuspoliittisesta tarpeellisuudesta de lege ferenda tuli vaihtoehtoisen lainopin mielestä esittää. Tutkimuskohteena vaihtoehtoisella, kriittisellä tai avoimen poliittisella lainopilla oli keskeisesti oikeusjärjestyksen ja yhteiskunnallisen vallankäytön suhde. Lars D. Eriksson myös korosti voimakkaasti tavoite- tai tarverationaalisuutta oikeuden soveltamisessa.

Vaihtoehtoinen lainoppi tukeutui vahvasti marxilaiseen yhteiskuntafilosofiaan sen eri muodoissa. Sen tutkimukselliset mallit ja esikuvat saatettiin omaksua Italian vasemmistotuomareiden uso alternativo del diritto -ideologiasta Lars D. Erikssonin kirjoitusten tavoin. Innoitusta saatettiin hakea Frankfurtin koulun kriittisen yhteiskuntafilosofian opeista Kaarlo Tuorin varhaistuotannon ilmentämällä tavalla, jolloin porvarillista oikeutta tuli kritisoida sen itsensä tarjoamien käsitteellisten ja metodisten apuvälineiden avulla, mitä ajatusta Tuori frankfurtilaisia filosofeja seuraten kutsui oikeuden immanentin kritiikin ohjelmaksi. Georg Lukácsin ja Sakari Hännisen ajatuksia seuraten Tuori jakoi yhteiskunnallisen subjektirakenteen ja vastaavat kollektiiviset ja yksilölliset tietoisuusmuodot kolmeen tasoon, joista alinna oli transsendentaalisubjektiksi ymmärretty pääoma sen itseään uusintavien liikelakien merkityksessä.

Vahvasti politisoituneella 1970-luvulla vaadittiin lainopin perinteisen, voimassa olevan oikeusjärjestyksen sääntöjä tulkitsevan ja systematisoivan tiedonintressin korvaamista avoimen arvo- ja ideologiatietoisella yhteiskuntatutkimuksella, jonka painopiste olisi nyt lainsäätäjän ja tuomioistuinten käyttäytymisen selittämisellä, raja-aita varsinaisen politiikan tutkimuksen ja oikeustieteen välillä olisi kaadettu ja lainopista olisi tehty – Antti Kivivuoren termein – poliittista oikeustiedettä.

Vaihtoehtoisen lainopin keskeiskirjoituksia ovat Lars D. Erikssonin laaja artikkelituotanto, kuten ”Rättslig argumentering och den dialektiska logiken” (1966), ”Samhällstillvänd juridik” (1968), ”Rakenneselitykset marxilaisessa oikeusteoriassa” (1972), ”Kritisk rättsteori såsom ideologikritik” (1975), ”Legalstrategins möjligheter” (1975), ”Om olika argumentationsmodeller” (1979), ”Utkast till en marxistisk jurisprudens” (1979), ”Marxilaisen lainopin lähtökohtia” (1980) ja väitöskirja Marxistisk teori och rättsvetenskap (1980). Vaihtoehtoisen lainopin ideoita edustavat myös muun muassa Eero Backmanin Rikoslaki ja yhteiskunta, I (1976), Niklas Bruunin Kollektivavtal och rättsideologi (1979), Kaarlo Tuorin Valtionhallinnon sivuelinorganisaatiosta, 1–2 (1983) ja Martin Scheininin toimittama artikkelikokoelma Omistusoikeus (1983). Poliittista marxilaisuutta ehdottomimmillaan löytyy tuon ajankohdan poliittisesti tiedostavien oikeudellisten aikakausjulkaisujen Retfærd ja Oikeus sivuilta 1970-luvulta ja 1980-luvun alusta. Esimerkkeinä marxilaisesta ”taistelevasta oikeusopista” käyvät vaikkapa Antero Ignatius, ”Neuvosto-oikeustiede – edistyksellisten lakimiesten ensyklopedia”; Kai Kalima, ”Poliittiset työtaistelutoimenpiteet – työväestön oikeus yhteiskunnalliseen hätävarjeluun”; Raimo Blom, ”Kapitalismi ja työväenluokan TSS-oikeudet”; Olli Mäenpää, ”Oikeustieteen tutkimuskohteesta”; Antero Ignatius, ”Kommentaari oikeustieteen kohteeseen”; Olli Mäenpää, ”Kritiikin johdosta”. Vaihtoehtoinen lainoppi siis syntyi 1960-luvun ja 1970-luvun taitteessa, ja 1970-luku oli sen valtakautta. 1980-luvulla vaihtoehtoinen lainoppi taittui poliittisesti maltillisemmaksi sosiaaliseksi siviilioikeudeksi Thomas Wilhelmssonin lukuisissa kirjoituksissa.

Vaikka yhteiskunnallinen vallankumous jäikin radikaalin marxilaiselta oikeusopilta tekemättä, myöhempään oikeustieteeseen jäi siitä vaikuttamaan kolme piirrettä. Ensinnäkin kriittisessä oikeudellisessa ajattelussa vaikuttaa yhä epäluulo formaaleja, yleisiä oikeudellisia ratkaisuperusteita kohtaan, jotka sinänsä ehkä toteuttavat muodollista oikeudellista yhdenvertaisuutta mutta jotka tosiasiallisesti kohtelevat eri ryhmiin kuuluvia henkilöitä, kuten naisia, lapsia, vanhuksia, vammaisia, seksuaalisia tai uskonnollisia vähemmistöjä, tosiasiallisesti eri tavoin, mitä ajatusta naisoikeustutkimus on jatkanut 1990-luvulta lähtien. Toiseksi Lars D. Erikssonin ajatus avoimen tarve- tai tavoiterationaalisesta oikeudellisesta harkinnasta on toteutunut pysyvämmin Thomas Wilhelmssonin sosiaalisen siviilioikeuden painotuksissa 1980-luvun puolivälin jälkeen. Kolmanneksi oikeuden ideologiakritiikki on osin jatkunut Kaarlo Tuorin oikeudellisessa tuotannossa. Tuorin oikeuden monitasomalli perustui alun perin Sakari Hännisen Georg Lukács -luentaan perustuen marxilaiseen oikeus- ja yhteiskuntafilosofiaan, vaikka Tuori on sittemmin liudentanut teorian alun perin vahvemmin poliittisia lähtökohtia. 2000-luvulla Tuori on kehitellyt sanottua teoriaa edelleen kriittisenä oikeuspositivismina, sitoen oikeudellisen analyysin nyt aiempaa tiukemmin positiivisen oikeuden käytäntöihin ja oikeuden syvempien tasojen tai historiallisten kerrostumien käsittämiin oikeusperiaatteisiin.

Vaihtoehtoisen, kriittisen tai avoimen poliittisen lainopin perusongelmana – tai sen kannattajien mielestä ehkä ylivertaisena etuna – on suuntauksen avoin poliittisuus ja vaihtoehtojen etsiminen yhteiskunnan vallitsevalle oikeudelliselle status quo´lle. Vaihtoehtoisen lainopin tulkinnat oikeudesta eivät pyri tavoittamaan voimassa olevan oikeuden tietynhetkistä sisältöä, vaan kyse on – Lars D. Erikssonin ja Thomas Wilhelmssonin tarkoittamalla tavalla – oikeudesta mahdollisuutena eli tutkijan kohtaisesta käsityksestä, miten asioiden pitäisi olla, jotta aito yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus saisi toteutua. Itse analyyttisen oikeusopin traditiota edustava ja sosiaaliseen siviilioikeuteen sen vuoksi kriittisesti suhtautuva Markku Helin onkin osuvasti huomauttanut, että sosiaalisen siviilioikeuden kirjoituksissa vallitseva oikeudellinen systematiikka kiepautetaan nurin päin: lainsäätäjän asettamista oikeudellisista poikkeussäännöistä tehdään pääsääntöjä ja pääsäännöistä poikkeuksia:
". . . vaihtoehtoinen lainoppi pyrkii saamaan aikaan kopernikaanisen kumouksen oikeuden kulttuuritasolla. Kumouksen eräänä seurauksena on pääsääntöjen muuttuminen poikkeuksiksi ja poikkeuksien pääsäännöiksi. Tämä mahdollistaa analogiapäätelmät sellaisista periaatteista, jotka perinteisen doktriinin mukaan ovat poikkeuksia, ja vastakohtaispäätelmät periaatteista, joita tavallisesti pidetään pääsääntöinä.” (Helin 1998, s. 311.)

Tällöin oikeudellinen systematiikka tai tulkinta ei voi tavoittaa lainsäätäjän tavoitteita tai oikeuskäytännössä vakiintunutta tulkintaa, mutta se ei siis ole vaihtoehtoisen lainopin tavoitteenakaan.

Kirjoittajat: Raimo Siltala ja Juha Karhu