Määritelmä
1 subjektiasema, josta kerronta kumpuaa; vastaus kysymykseen ”kuka puhuu?”. Kertojan ääni, henkilön ääni, kollektiivinen ääni kertomuksessa.
2 metafora, jolla kirjallista tekstiä luonnollistetaan (
luonnollistaminen). Kun luettaessa kohdataan jotain yllättävää, kokeillaan, voisiko sen ymmärrettävyyttä lisätä palauttamalla se lähteeseen, ennen muuta ilmaisevan subjektin tyypilliseksi tai erityiseksi puhetavaksi. Ääneksi luonnollistaminen on joka tapauksessa joukko vaihtoehtoja, sillä subjekti ja lähde voidaan ymmärtää monin tavoin, yksilöllisyyden (idiolekti), ryhmän, tilannesidonnaisuuden (rekisteri) tai muuten selittävän pohjatekstin kannalta.
Selite
Narratologiassa on teoretisoitu ja analysoitu äänten sekoittumista kerronnassa, erityisesti niitä tekijöitä, joiden tuloksena kielitietteelliiset mallit eivät päde äänten kirjallisuudentutkimuksessa. Ks. asemointi; puheen esittäminen; vapaa epäsuora esitys; vieras sana.
Kirjallisuudentutkimuksen tavat määritellä ääni voidaan sijoittaa osaksi länsimaisen ajattelun traditiota, jossa äänen, olemisen ja ajan käsitteet kytkeytyvät toisiinsa. Mannermaisessa kielifilosofiassa (Husserl ja Agambeni) ääni (
voice,
voix,
voce) ääni on määrittynyt subjektin syntypaikaksi silkan merkityksettömyyden ja täyden merkityksellisyyden välissä; äänen materiaalisen ilmiön, melun, ja artikuloidun tarkoitetun merkityksen välissä.
Erikieliset vastineet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 22.12.2024: Kirjallisuudentutkimus:kertova ääni. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kertova ääni.)
