Oikeustiede:oikeustieteen oppisuunnat/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Ontologiapohjainen nelikenttä. Ontologisten ja tieto-opillisten valintojen perusteella vaikuttaisi soveliaalta seuraava nelikenttä:

Ryhmitys liittyy siis kahteen seikkaan:

1. Hahmotetaanko oikeus ensi sijassa normeina (= normativismi) vai tuomioistuinten ja muiden viranomaisten tahi kansalaisten käyttäytymisenä (= oikeusrealismi)? Ne määrittävät oikeuden ontologisen statuksen olennaisesti eri tavoin, ja sillä on vaikutusta oikeustieteen tietoteoreettiseen ja metodologiseen määrittelyyn (esimerkiksi, kun tarkastellaan lainopin tuottamia tulkintalauseita ja niiden vahventamista eli justifiointia).
2. Miten oikeustieteessä suhtaudutaan oikeuteen verrattuna muihin normijärjestelmiin, ennen muuta uskonnollisiin ja moraalisiin järjestelmiin? Oikeuspositivismi merkitsee sitä, että oikeus nähdään autonomisena normijärjestelmänä, jota oikeustieteen piirissä ei ole lupa kyseenalaistaa jonkin toisen normijärjestelmän tarjoamien kriteerien perusteella, esimerkiksi väittäen, että epämoraaliseksi koettu oikeus ei voisi olla velvoittavaa oikeutta. Luonnonoikeusajattelussa taas tällainen kysymyksenasettelu katsotaan periaatteessa mahdolliseksi (ks. luonnonoikeus). Voidaan esimerkiksi väittää, että ihmisen biologiasta tai ekologiasta johtuu oikeudelliselle sääntelylle ylittämättömiä rajoja tai että "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään" (= 9. tuomarinohje).

Ontologian ja oikeuden autonomian suhde. Edellä esitetty nelikenttä on käyttökelpoinen jäsennystapa ennen kaikkea sen vuoksi, että erilaisia muunnelmia perusteemoista ja niiden yhdistelmiä voidaan täten ymmärtää.

1. Oikeuspositivismi laajasti ymmärrettynä voi olla joko normativistista tai realistista riippuen siitä, ymmärretäänkö oikeus ensi sijassa normeina, kuten lainsäädäntönä ja tuomioistuinten asettamina prejudikaatteina, vai tuomioistuinten ja viranomaisten soveltamiskäyttäytymisenä.
2. Myös luonnonoikeusajattelu laajasti ymmärrettynä voi olla joko normativistista tai realistista. Normativistinen luonnonoikeusajattelu merkitsee sitä, että oikeusjärjestyksen käsittämiä normeja arvioidaan oikeusjärjestyksen ulkopuolisin kriteerein. Toinen, realistinen vaihtoehto tarkoittaa, että huomio kiinnitetään siihen, miten normeja joko sovelletaan viranomaisten toimesta tai miten kansalaiset niitä noudattavat. Jälkimmäisessä tapauksessa huomion kohteena ei ole niinkään abstraktin säännön suhde oikeuden ulkopuolisiin, esimerkiksi moraalisiin kriteereihin. Sen sijaan mielenkiinto kohdentuu siihen, onko säännön soveltaminen perusteltua oikeuden ulkoisten kriteerien valossa arvioituna. Kysytään esimerkiksi, onko esimerkiksi tuomari joskus oikeutettu tai jopa velvollinen soveltamaan lakia contra legem tai onko yksityinen kansalainen oikeutettu tilanteen niin vaatiessa kansalaistottelemattomuuteen.

Luokituksen relatiivisuus. Jos oikeus ymmärretään ontologisessa suhteessa dualistiseksi ilmiöksi, jossa vaikuttavat yhtäältä lainsäätäjän, tuomioistuinten ja viranomaisten toiminnallaan asettamat säännöt ja toisaalta nuo itse säännöt, normativismin ja realismin raja on vain suhteellinen. Sama koskee myös oikeuspositivismin ja luonnonoikeusajattelun vastakkaisuutta. Eräät oikeuspositivistit kallistuvat tietynlaiseen luonnonoikeusajatteluun selittämällä, että luonnonoikeuden postuloimat oikeusperiaatteet ovat voimassa olevan oikeuden lähteitä, joko kirjoittamattomina tai sitten kirjoitettuina. Monet valtiosäännöt sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus sisältävät selkeästi luonnonoikeudellisen taustan omaavia lausumia. Tällöin on varsin tulkinnanvaraista, pidetäänkö niihin tukeutumista, kun ne ovat ristiriidassa (muun) säädännäisen oikeuden kanssa, oikeuden autonomian kyseenalaistamisena vai ei.

Toisaalta myös sinänsä selkeä luonnonoikeudellinen asennoituminen voi johtaa käytännössä hyvinkin erilaisiin tuloksiin riippuen siitä, miten voimakkaita argumentteja tarvitaan, jotta positiivinen oikeus syrjäytyisi luonnonoikeuden tieltä. Lisäksi luonnonoikeusajattelua on laajalti käytetty nimenomaan positiivisen oikeuden velvoittavuuden perustelemiseen. Tällainen oli paljolti 1700-luvun saksalaisen luonnonoikeusdoktriinin asenne, ja (oikeuspositivistinen) eksegeettinen koulukunta 1800-luvun Ranskassa katsoi, että laki eli Napoleonin suuri siviililain kodifikaatio oli pohjimiltaan luonnonoikeuden positiivinen ilmaus, joskin luonnonoikeudellisiin periaatteisiin oli turvauduttava vain, milloin kirjoitetusta laista ei edes lainsäätäjän fiktiivisen tahdon avulla saanut johdettua ratkaisua.

Normativismin eri versiot. Oikeusnormi voidaan ymmärtää eri tavoin, ja sen suhde käyttäytymiseen voidaan sijoittaa myös eri tavoin sinänsä normativistiseen oikeustieteen konseptioon. Oikeusnormi voidaan käsittää joko tulkinnan kohteeksi tai sen tulokseksi. Esimerkiksi Hans Kelsenin puhtaassa oikeusopissa oikeusnormin voimassaolo ymmärretään erityislaatuiseksi olemassaoloksi, kuulumiseksi oikeusjärjestykseen; oikeusjärjestyksen voimassaolo taas riippuu edellytetystä perusnormista, joka käskee noudattamaan suurin piirtein tehokasta valtiosääntöä. Käyttäytyminen – tosiasiallinen normitehokkuus – otetaan siis huomioon tätä kautta. H. L. A. Hartin edustamassa analyyttisen normativismin suuntauksessa taas puhutaan viimekätisestä oikeuden tunnistamissäännöstä, jonka avulla normin kuuluminen oikeusjärjestykseen voidaan todeta.

Realismin eri versiot. Realismin kaksi pääsuuntausta, amerikkalainen realismi ja skandinaavinen realismi, ovat teoreettisilta perusteiltaan hyvin erilaiset.

Amerikkalaisen realismin tiedonintressi oli käytännöllisemmin määrittynyt kuin skandinaavisen realismin. Amerikkalainen realismi tarkasteli ennen muuta tuomioistuinten toimintaa määrittäviä säännönmukaisuuksia (engl.: law in action) ja selittämään niitä muutoinkin kuin viittaamalla oppi- ja käsikirjoista ilmeneviin paperisääntöihin (engl.: law in the books) ja julkituotuihin, mahdollisesti näennäis- eli fasadiperusteluihin.

Skandinaavinen realismi oli puolestaan kiinnostunut aidosti oikeusfilosofisista ja myös tieteenfilosofisista kysymyksistä sekä oikeudellisista käsitteistä, ja se pyrki puhdistamaan oikeustieteen kaikesta, mistä ei ole mahdollista saada verifioitavissa olevaa tietoa. Etenkin erilaiset arvoarvostelmat otettiin Axel Hägerströmin (1869–1939) filosofiaan palautuvan arvonihilistisen kritiikin kohteiksi, koska arvoista ei niiden puuttuvan eksistenssin vuoksi voinut tieteellisessä mielessä keskustella.

Sen mukaan, tarkastellaanko tuomioistuinten ja muiden viranomaisten tai kansalaisten ulkoista käyttäytymistä ulkoisessa havaintomaailmassa vai sisäistä motivaatioprosessia, voidaan puhua sosiologisesta ja psykologisesta realismista. Tietyin varauksin voi sanoa, että amerikkalainen realismi oli sosiologisesti ja skandinaavinen realismi psykologisesti suuntautunutta.

Realismissa voidaan lisäksi erottaa eri versioita sen perusteella, onko mielenkiinto suuntautunut ensi sijassa primaarinormeihin ja yleiseen kansalaiskäyttäytymiseen vai sanktio- eli reaktionormeihin ja tuomioistuinten toimintaan (= tuomioistuinrealismi). Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on tanskalaisen Alf Rossin käsitys, jonka mukaan voimassa oleva oikeus on tuomarin toimintaa ohjaavaa normatiivista ideologiaa, josta oikeuslähdeoppi muodostaa keskeisimmän osan.

Muut mahdollisuudet. Jos omaksutaan monitahoinen käsitys oikeuden ontologiasta esimerkiksi siten, että oikeus koostuu sääntö/käyttäytyminen-heijastussuhteesta (Hannu T. Klami) tai että oikeudessa on tämän lisäksi kolmantena dimensiona arvot (Miguel Reale), saadaan aikaan tarkastelukulmia, jotka pyrkivät yhdistämään normativismin ja realismin ja mahdollisesti myös luonnonoikeusajattelun.

Näin on myös silloin, kun lähtökohtana on määrätty poliittinen filosofia ja ideologia, jollainen liitetään oikeudelliseen tarkasteluun. Marxilainen oikeusfilosofia on tutkinut oikeutta yhtäältä porvarillisessa, toisaalta sosialistisessa yhteiskunnassa (valtion ja oikeuden teoria). Eräs marxilaisen oikeusfilosofian muunnos on ns. vaihtoehtoinen lainoppi, joka on saanut alkunsa Italiassa (uso alternativo del diritto). Se tutkii, millä tavoin porvarillisessa yhteiskunnassa voimassa olevaa oikeutta voitaisiin käyttää "vaihtoehtoisten arvojen" ja vasemmistoideologian perusteella työväenluokan etujen edistämiseksi.

Monimuotoisuus. Klassiset oppisuunnat ovat eri tavoin esillä nykyisessä oikeustieteessä, vieläpä hyvin monimuotoisina, kun ne ovat saaneet lisäpiirteitä erilaisista sosiologisista teorioista. Luonnonoikeusajattelu on toisen maailmansodan jälkeen ollut jälleen voimakkaasti esillä, ja 1990-luvun jälkipuoliskolla sitä on poliittisessa mielessä tukenut ihmisoikeuksien vahvistaminen erilaisissa kansainvälisissä sopimuksissa.

Eri suuntauksiin liittyy tietoteorian ja metodologian tasolla erilaisia ratkaisuja. Oikeuden hahmottaminen tuomioistuinten ja viranomaisten tai kansalaisten käyttäytymisenä soveltuu parhaiten yhteen totuuden korrespondenssiteorian kanssa. Vastaavasti totuuden koherenssiteoria näyttää soveltuvan yhteen sääntökeskeisen normatiivisen ontologian kanssa. Tähän liittyy läheisesti myös kysymys siitä, millaisin argumentein lainopin tuottamia tulkintalauseita tai normisuosituksia on mahdollista vahvistaa tai perustella sekä voiko tässä käyttää havaintoja hyväksi. Usein on positivistisen tieteenihanteen nimissä pyritty selittämään havainnoimiseksi ennakkotapauksiin tukeutumista ja jopa lakitekstin tulkintaa selittämällä, että kyse olisi tuomioistuinten toiminnan tai kielen faktisen käytön havainnoimisesta. Oikeustieteen lienee kuitenkin mahdotonta häivyttää oikeusdogmatiikasta sen perinnäistä systematisoivaa ja tulkitsevaa tehtävää, ja enintään sille voi antaa jonkinlaisen uustulkinnan.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala