Määritelmä
esteettinen ominaisuus, jota yleisesti pidetään esteettisen arvon lajina
Selite
Historiallisesti katsoen on olemassa lukuisia kauneuden määritysyrityksiä, mutta ei yhtään sellaista, mikä olisi noussut yleisesti hyväksytyn totuuden asemaan. Jo antiikinaikainen sananlasku kertoo, että ”kaunis on vaikeaa”. Platonin (427-347 eaa) mukaan kauneus on tosiolevainen, joka voidaan tajuta järjellä, mutta jonka vajavaisia heijastuksia voidaan havaita aistinvaraisestikin. Siten havaittavan kauneuden lisäksi on olemassa todellinen muuttumaton kauneus, jota voidaan nimittää kauneuden ideaksi, kauneudeksi itsessään tai tosi kauneudeksi.[1] Uusplatonisti Plotinos (204-270) täydensi Platonin käsitystä siten, että myös yksittäiset ilmiöt samoin kuin osista koostumattomat abstraktit asiat voivat olla kauniita ja siksi kauneudelle pitää löytää jokin muu perusta, joka on se, että kauneus perustuu muotoon ja muoto puolestaan ykseyteen (Enneadit I.6.2.23–24).[2] Renessanssiaikana Marsilio Ficino (1433-1499) yhdisti platonilaisen kauneuskäsityksen kristilliseen luojakeskeiseen maailmankuvaan. Sielullista, järjellistä ja jumalallista kauneutta voi hänen mukaansa vain kokea – henkinen kauneus on pikemmin kvalitatiivista kuin kvantitatiivista. Mutta vaikka kokeminen onkin subjektiivinen ilmiö, Ficinon uusplatonilaisessa selityksessä kauneus ei ole pelkästään subjektiivinen ilmiö, koska se on todellisen objektiivisen kauneuden tajuamista. Samansuuntaisen teorian 1700-luvulla esitti Francis Hutcheson (1694-1747), jonka mukaan kauneus tarkoittaa meissä herännyttä ideaa, ja mikä tahansa, joka synnyttää tämän idean on kaunis. Hutchesonin mukaan idean herättävän objektin ominaisuus on sisältää "ykseyttä moninaisuudessa". Näiden objektivistisen käsitysten vastakohta on ajatus, että kauneus on puhtaasti subjektiivinen arvo: ei ole olemassa mitään itsessään kaunista vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka koetaan kauniiksi. Tätä katsantokantaa edusti ensimmäisenä David Hume esseessään ”Of the Standard of Taste” (1757), jossa hän sanoi, että kauneus on tunteeseen perustuva subjektiivinen kokemus, ei havaitun kohteen ominaisuus. Toisin sanoin sanottuna kauneus on makuasia.[3] Makuun perustuvien kauneuskokemusten yhtenäisyyttä ja vaihtelevuutta kuvatessaan Hume kuitenkin siirtyy taiteeseen, mikä antaa ymmärtää, että hän pitää taiteen perusarvona kauneutta. Immanuel Kant (1724-1804) jatkoi subjektivistisella linjalla ja piti kauneutta mielen toimintojen funktiona. Kohdetta ei koeta kauniiksi siksi, että sen päätellään kuuluvan johonkin määritelmällisesti kauniiden olioiden joukkoon, vaan koska se sattuu olemaan sellainen, että sen tarkastelu tuottaa mielihyvää ihmismielelle. Kauniiksi koettuja kohteita voidaan tietenkin kuvailla ja eritellä, ja näiden perusteella voidaan tehdä yleistyksiäkin kauneuden tekijöistä. Silti mikään ei takaa, että yleistykset toimisivat yksittäistapauksissa. Annettu kohde voi täyttää määritelmällisessä yleistyksessä luetellut kriteerit, mutta silti sitä ei välttämättä koeta kauniiksi. Kauneuden olemuksen lisäksi on mietitty sitä, mikä on kauneuden tehtävä tai tarkoitus. Yhdet katsovat, että kauneuden tulee palvella moraalia; toisten mukaan sen tulee palvella totuutta, kolmansien mukaan nautintoa; jne. ”Mitä” ja ”mitä varten” -kysymysten ohella voidaan huomioida vielä kolmaskin kysymystyyppi: ”miten?” Miten kauneudesta puhutaan? "Kaunis” kuuluu niiden termien joukkoon, joita vain harvoin käytetään täsmällisen määritellysti. Useimmiten kauneudesta puhutaan emotiivisesti: kun jotain sanotaan kauniiksi, pyritään sekä ilmaisemaan että herättämään kokemuksia, tunteita ja asenteita, ei välittämään informaatiota. Kauneutta on pyritty selittämään myös palauttamalla se johonkin muuhun asiaan. Gorgias (485-380 eaa) katsoi (ruumiillisen) kauneuden heijastavan maailman järjestystä, kosmosta. Myös pythagoralaisten mukaan kauneus perustuu symmetriseen tai harmoniseen järjestykseen. Aristoteles puolestaan puolusti tarkoituksenmukaisuuden periaatetta selittäessään kauneuden luonnetta - olio on kaunis silloin kun se on lajisidonnaisen päämääränsä ja muotonsa mukainen ja kykenee toteuttamaan luonnollisen tehtävänsä.
↑Dialogissa "Pidot" (210e–211b) kauneutta kuvataan näin: ”Ensinnäkin se on ikuista, se ei synny eikä häviä, ei kasva eikä katoa. Se ei ole yhdellä tavoin kaunista ja toisella rumaa, eikä milloin kaunista milloin ei, eikä yhteen nähden kaunista, toiseen nähden rumaa, eikä yhdessä paikassa kaunista, toisessa rumaa, niin että jotkut pitäisivät sitä kauniina, jotkut rumana. [...] Se on itsenäinen, itsessään aina yksimuotoinen ja ikuinen, ja kaikella muulla kauniilla on siinä osansa.” Platon, Teokset III, Otava, Helsinki 1999.
↑”Kauneus on jotain sellaista, mikä tajutaan ensi silmäyksellä; jotain, josta sielu puhuu kuin jo tuntemastaan asiasta ja jonka se vastaanottaa kuin tuttunsa ja jonka kanssa se virittyy ikään kuin yhteissointiin. Mutta kun sielu törmää rumuuteen, se torjuu sen, kieltää sen ja kääntyy pois kokien, ettei kuulu yhteen sen kanssa ja että rumuus on sielulle vierasta.” (Plotinos, Kauneudesta, 81; suom. Oiva Kuisma)
↑”Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä. Jokainen mieli havaitsee eri kauneuden. Joku henkilö voi havaita jopa rumuutta siellä, missä toinen kokee kauneutta. Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.” (”Maun standardista”, teoksessa David Hume, Esseitä, toimittaneet Jani Hakkarainen, Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen, Vastapaino, Tampere, 2006, s. 280)
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 22.12.2024: Estetiikka:kauneus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:kauneus.)
