Määritelmä
näkemys, jonka mukaan maailmasta on mahdotonta saavuttaa minkäänlaista universaalia ja absoluuttista totuutta
Selite
Tulkinnallisen relativismin mukaan väitelauseiden, rationaalisuuskäsitysten sekä moraalisten ja esteettisten arvostelmien totuus määrittyy aina suhteessa johonkin näkökulmaan. Eri näkökulmien takana ei ole yhtä ainoaa oikeaa näkökulmaa, jonka pohjalta esimerkiksi eri kulttuurien välillä esiintyvät moraalisia arvoja koskevat erimielisyydet olisi mahdollista ratkaista. Tulkinnallinen relativismi on ollut analyyttisen filosofian piirissä epäsuosiossa, sillä sen on katsottu kumoavan itsensä sillä perusteella, että näkemyksen uskottavuus edellyttää jotain sellaista, minkä relativismi itse kieltää. Kuitenkin monissa muissa humanistisissa tieteissä relativismia on pidetty yleisenä selitysmallina. Tiettävästi ensimmäinen relativistisen teesin ”ihminen on kaiken mitta” esitti Protagoras (480–421 eaa), mutta vasta Friedrich Nietzsche (1844–1900) nosti relativistiset ajatukset filosofiansa keskiöön, ja hänen ajattelullaan onkin ollut merkittävä vaikutus moniin 1900-luvun relativismin muotoihin. Vaikka tiettyjä yhteisiä taustatekijöitä voidaankin eritellä, relativismin historiallinen tausta on lopulta suhteellisen hajanainen ja systemaattista relativismia ei ole juuri kukaan kannattanut. Yksi tapa ymmärtää relativismia on nähdä se Immanuel Kantin (1724–1804) transsendentaalifilosofian kontekstissa, erottelussa yhtäältä käsitteellistämättömän kokemuksen osan ja toisaalta mielemme aktiivisesti muokkaaman osan välillä. Ratkaiseva ero Kantiin on kuitenkin siinä, että mielenkykyjä ei enää ajateltu universaaleiksi, vaan kulttuurin, tieteellisen paradigman, historiallisen aikakauden, sosiaalisen luokan ynnä muiden muuttuvien käsitejärjestelmien pohjalta muotoutuviksi. Se, minkälaiseksi maailma rakentuu, riippuu näistä tekijöistä, ja samalla kantilainen käsitys tiedon universaaliudesta asettuu kyseenalaiseksi. Taidefilosofissa relativistinen näkemys näkyy siinä, että taideteoksilla ei ole minkäänlaista pysyvää merkitystä, joka voisi antaa mittapuun oikeille tulkinnoille, vaan teoksen merkitys muuttuu historian myötä. Teos saa historian kuluessa uusia kerrostumia, eikä näiden kerrostumien alta voida kuoria minkäänlaista ainoaa oikeaa ja alkuperäistä teoksen merkitystä. Joseph Margolis (1924-) on esittänyt systemaattisimman relativismin puolustuksen tulkinnan kontekstissa. Hän tarkoittaa relativismilla tässä yhteydessä sitä, että kaksi jopa keskenään ristiriitaista tulkintaa taideteoksesta tai muunlaisesta kulttuurisesta asiasta on mahdollista hyväksyä samanaikaisesti. Tällainen näkemys ei sovi yhteen ristiriidan lakina tunnetun periaatteen kanssa, jonka mukaan väite ja sen kielto eivät voi olla tosia samanaikaisesti. Relativismin ongelmallisuuden onkin katsottu seuraavan juuri tästä. Margolisin mukaan ristiriidan lakiin vetoaminen ei kuitenkaan ole niin vahva vasta-argumentti tulkinnallista relativismia vastaan kuin on oletettu - tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että kysymys siitä, minkälaisin periaattein jonkin tieteen ja tutkimuksen piirissä esitettyjä väitteitä tulisi arvioida, on ajateltu erilliseksi siitä, minkälainen tutkimuskohteena olevan todellisuuden osa-alueen oletetaan olevan luonteeltaan. Margolis hahmotteleekin taiteen tulkinnassa moniarvoista logiikkaa, joka hyväksyy tietyillä alueilla yhteensopiviksi sellaiset väitelauseet, jotka kaksiarvoisessa logiikassa olisivat yhteensopimattomia. Tällaisessa väitteiden oikeutusta käsittelevässä mallissa lauseisiin liitettävät arvot ”tosi” ja ”epätosi” korvataan sellaisilla heikommilla arvoilla kuten ”hyväksyttävä”, ”osuva”, ”järkevä” jne. Tulkinta ei ole Margolisille ominaisuuksia löytävää vaan ominaisuuksia lisäävää toimintaa. Eri ominaisuuksia kohoaa esiin eri tulkinnallisissa yhteyksissä, ja yksi keskeinen kulttuuristen olioiden ominaisuuksiin vaikuttava tekijä on se, että eri historiallisissa konteksteissa on erilaisia käsitteellisiä välineitä taideteosten tulkinnalle. Näissä välineissä tapahtuvat muutokset luovat historialliset reunaehdot tulkinnalle. Kulttuuriset oliot ovat historiallisia nimenomaan siinä mielessä, että ne saavat erilaisia ominaisuuksia tulkinnallisen historiansa myötä. Hans-Georg Gadamer (1900-2002) on selvästi varauksellisempi nimittämään näkemystään relativistiseksi juuri siihen liitettyjen ongelmien vuoksi. Tästä huolimatta hän esittää hermeneutiikassaan hyvin samanlaisen näkemyksen tulkinnasta ja ymmärtämisestä kuin Margolis vahvassa relativismissaan. Margolisin tavoin Gadamer korostaa tulkinnan ja ymmärtämisen historiallisuutta. Jonkin taideteoksen tai historiallisen tapahtuman tulkinta ei koskaan tapahdu ikään kuin tyhjiössä, vaan aina tietyn historiallisen tradition luomaa taustaa vasten. Tämä traditio luo tulkinnalle horisontin, josta tulkinta lähtee liikkeelle ja joka määrittää sen etenemistä ja lopputulosta. Koska nämä ennakkoehdot ovat jatkuvassa muutoksessa, myös tulkinnat muuttuvat. Gadamer korostaa, ettei tulkitsija ole ennakkoluulojensa vanki, vaan hänen on mahdollista testata niiden pätevyyttä ja hylätä tulkintaa vääristäviksi kokemansa ennakkoluulot. Parhaassa tapauksessa tulkitsijan ymmärryshorisontti laajenee teoksen tulkitsemisen aikana. Silti tulkintaa ohjaavista ennakkoluuloista on mahdotonta päästä lopullisesti eroon. Ongelmakohdat Margolisin ja Gadamerin näkemyksissä motivoivat yritystä muotoilla objektiivisempi näkemys tulkinnasta, jollaista viimeaikaisessa analyyttisessä estetiikassa on jo laajalti yritetty rakentaa. Erityisen vahvaa kannatusta sen piirissä on saanut maltilliseksi todelliseksi intentionalismiksi kutsuttu kanta, jossa tekijän intentiolle annetaan merkittävä osuus teoksen merkityksen määrittymisessä.
