Kirjallisuudentutkimus:hengenhistoria
hengenhistoria | Geistesgeschichte
| hengenhistoria | (vanhentunut) | ||
| Geistesgeschichte |
Määritelmä
1800-luvun historiatutkimuksessa vallinnut näkemys, jonka mukaan kullakin aikakaudella on oma henkensä
Selite
. Hengenhistoriallinen katsomus liittyy hegeliläisyyteen ja muihin romantiikan ajattelun muotoihin. Friedrich Schlegelin 1808 käyttöön ottaman käsitteen teki muodikkaaksi Wilhelm Dilthey teoksellaan Einleitung in die Geisteswissenschaften (1883). Kirjallisuudentutkimuksessa suuntauksen keskeinen edustaja oli Friedrich Gundolf hengenhistoriallisilla kirjailijaelämäkerroillaan, joista merkittävin on Goethe (1916). Diltheyn ajatuksiin tukeutuen Gundolf mm. korostaa elämysten (Erlebnisse) tai alkuelämysten (Urerlebnisse) merkitystä. Saksassa hengenhistorian ajattelu vaikutti voimakkaasti pitkälle 1900-lukua. Hengenhistoriallinen lähestymistapa tarkoitti ennen kaikkea paneutumista tietyn aikakauden henkeen ja sen ymmärtämiseen ja tulkitsemiseen. Tavoitteena on selvittää, miten ajanhenki ilmenee ja kehittyy kirjallisuudessa ja yleensä kulttuurissa. Hengenhistoria edusti tyypillistä 1800-luvun historismia, jossa pyrittiin palauttamaan historialliset prosessit johonkin kokoavaan periaatteeseen tai ideaan.
Lisätiedot
Saksan Zeitgeist= ajan henki; Geistesgeschichte=hengenhistoria
Lähikäsitteet
- periodisointi (vieruskäsite)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 19.12.2024: Kirjallisuudentutkimus:hengenhistoria. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:hengenhistoria.)